Neljäkymmentä täytettyäni huomasin hiljalleen minussa kehittyvän jotakin yllättävää. Stressi ei ole kadonnut elämästäni – mutta sen kohteet ja käsittelytapa vaihtuivat.
Enää en jaksa käyttää energiaa asioihin, joihin ennen takerruin hampaat irvessä. Ehkä kyse on iästä, ehkä kokemuksesta, ehkä vain siitä, että elämä on opettanut valitsemaan taistelunsa vähän tarkemmin.
Tässä asioita, joista en enää stressaa yli nelikymppisenä äitinä.
Kodin jatkuva keskeneräisyys
Koti ei ole koskaan “ihan valmis”, varsinkaan kun kyseessä on vanha omakotitalo. Ja arvaa mitä? Se ei ole ollut valmis viimeiseen 15 vuoteen – eikä maailma ole siitä kaatunut.
Aina on jotain, mitä korjata ja rempata ja joku huone toimii aina vähän varastona. Se on vain… elämää. Aina on joku kohta kodissa mikä hieman stressaa takaraivossa ja putkahtaa sieltä aina muistuttamaan että hei, tässä olisi budjettisyöppö pakko-joskus-rempata -kohde, joka vaatii isosti suunnittelua. Mutta osaan nyt levollisemmalla mielellä suhtautua siihen että koti on vanhaa tekoa ja silti sitä ei ole pakko kerralla saada kuntoon.
Ja jos meille tulee vieraita, he tulevat ihmisten luo – eivät showroomiin.
Siitä, mitä muut ajattelevat meidän arjestamme
Joskus oli aikoja, jolloin mietin:
- onko koti tarpeeksi siisti, onko meillä tarpeeksi sitä ja tätä kuten muilla
- onko lapsilla tarpeeksi vaatteita ja kaikkea mitä lapsilla kuuluu olla
- mitä muut minusta ajattelee, mitä taas tulin sanoneeksi kellekin
Nyt ymmärrän, ettei kukaan oikeasti elä minun elämääni puolestani. Ja jos joku arvostelee, se kertoo enemmän hänestä kuin meistä.
Minulla on tarpeeksi kädet täynnä omaa elämää, miksi kantaisin muiden odotuksia mukanani.
Täydellisestä jaksamisesta
Nuorempana ajattelin, että jaksaminen on projekti, joka pitää suorittaa oikein. Nelikymppisenä tiedän, että jaksaminen on vaihtelevaa, joskus katkonaista ja usein keskeneräistä. Tiedän, että jotta voi hyvin, siihen tulee kiinnittää huomiota joka päivä, pienissä asioissa.
On päiviä, jolloin teen paljon ja yliajalla. On päiviä, jolloin teen vain välttämättömän. Ja on päiviä, jolloin tärkein saavutus on se, että selvisin päivästä.
En enää syyllistä itseäni niistä.
Siitä, että kaiken pitäisi mennä “niin kuin muilla”
Meidän perheen arki ei ole suora kopio mistään mallista, eikä sen kuulukaan olla. Aikataulut elävät, suunnitelmat muuttuvat ja joskus päivän onnistuminen mitataan aivan muilla mittareilla kuin ulkopuolelta katsottuna. Meillä ei olla koskaan eletty kello kaulassa tai kalenterit täynnä. Vauva- ja pikkulapsiarjessa mentiin aikalailla lapsentahtisesti, koska se toimi meillä parhaiten – ei olla siis koskaan mietitty edes mitään unikouluja tai vastaavia. Nykyään arki onkin sitten sekoitus pikkulapsi-, erityislapsi-, teinin ja nuoren aikuisen perhe-elämää.
Kun lakkaa vertaamasta, arki kevenee yllättävän paljon.
Omasta ulkonäöstä piittaaminen muiden silmissä
On päiviä, jolloin hiukset on hyvin ja olo hyvä. Ja on päiviä, jolloin peilistä katsoo ihminen, joka on nukkunut liian vähän viimeiset viisi vuotta ja juonut kahvinsa kylmänä. En enää vaadi itseltäni ”parasta versiota minusta” joka päivä.
Kaikkien miellyttämisestä
Tämä on ehkä suurin muutos. En enää jaksa selittää kaikkea, perustella valintojani tai pahoitella elämääni.
Joskus sanon ei. Joskus perun. Joskus valitsen levon. Joskus innostun jostain mitä kukaan muu ei ymmärrä. Jos se on ongelma jollekin, se ei ole minun ongelmani.
Ikä tuo mukanaan kummallisen rauhan
Neljäkymmentä ei tehnyt elämästä helpompaa, mutta se teki minusta jotenkin leppoisamman sisäisesti. Tiedän nyt paremmin, mihin energiani kannattaa käyttää ja mihin ei. Osaan kuunnella herkemmin intuitiotani niin ihmisistä kuin tilanteista ja tapahtumista, joka usein osuu oikeaan. Olen oppinut ymmärtämään paremmin hermostoni toimintaa ja sitä, miten ja miksi kehoni ja mieleni reagoivat erilaisissa arjen tilanteissa ja elämän haasteissa. Yliajattelusta en ole ihan 100%:sti täysin päässyt eroon, mutta olen onnistunut vähentämään sitä huomattavasti.
Kaikki ei ole helppoa, mutta kaikki ei myöskään vaadi minulta reaktiota. Ja se, jos mikä, tuntuu tässä elämänvaiheessa aidolta luksukselta. En ole tullut siis edelleenkään valmiiksi, enkä ole erityisen zen. Mutta olen oppinut olemaan vähemmän itseni kimpussa. Ja kun arki taas kaatuu niskaan, tiedän, että tästä on ennenkin selvitty!
Ehkä suurin muutos on se, etten enää odota itseäni joksikin toiseksi versioksi. Kannattaa vanheta!
