Jos Suomelle pitäisi nimetä uusi kansalliseläin, ehdotan mopoilijaa. Ei sillä, etteikö joutsen olisi kaunis ja karhu vaikuttava. Mutta mopoilija on ehkä suomalaiselle kesälle kaikkein tunnistettavin näky.
Tai oikeastaan se ääni, jonka kuulee ensin. Ei tarvitse mennä pellon laitaan tai metsään etsimään sitä!
Kevään ensimmäinen pärinä jostain kaukaa. Sitten toinen. Ja kohta kylillä on taas liikkeellä koko uusi sukupolvi.
Minä en ole koskaan erityisemmin pitänyt siitä äänestä. Se on sellainen ääni, joka menee minulla suoraan jonnekin hermoston perimmäiseen osaan. Keväällä ensimmäisen kerran kun kuulen sen, huomaan olevani välittömästi vähän varuillani.
Koska kohta se tulee. Keula pystyssä vastaan jostain mutkan takaa – vähän turhan kovaa. Ja tietenkin juuri silloin, kun itse olet ajatellut ajaa ihan rauhassa kotiin etkä haluaisi osallistua minkäänlaiseen liikenteen extreme-lajiin.
Kiroilu alkaa yleensä ennen kuin ehdin itse edes tajuta, mitä tapahtui. ”VOI NYT—” Loput jätetään julkaisematta.
Ja sitten ajan kotiin, hengittelen hetken ja totean, että taas selvittiin. Olen nimittäin jo kauan sitten luopunut toivosta, että tämä ilmiö joskus loppuisi.
Ei se lopu, koska aina tulee uusi kevät ja ne uudet nuoret jannut jotka saivat juuri mopokortin. Ja joka vuosi joku on loukannutkin itsensä kaahatessa ja pari muuta menettänyt korttinsa samantien.
Ja jostain kummallisesta syystä lähes kaikki tuntuvat käyvän läpi suunnilleen saman kehityskaaren: ensin opetellaan ajamaan, sitten löydetään kaasu, sitten löydetään kaverit ja lopulta keksitään, että mopolla voi ilmeisesti ajaa myös paikoissa ja asennoissa, joita mopon valmistaja ei ole koskaan tarkoittanut.
Lähes kaikki, siis. On heitäkin, jotka ajavat ihan normaalisti. Mutta juuri ne muut jäävät mieleen.
Viime aikoina mopoilijoista on puhuttu aika paljon julkisuudessa, ei varmaan tarvitse sen enemmän avata miksi.
Yksi tapaus nousee uutisiin. Sitten toinen juttu kertoo ensimmäisestä jutusta. Kolmas kertoo ihmisten reaktioista toiseen juttuun. Ai niin mitäs muuta samantapaista on tapahtunut aiemmin? Sosiaalinen media täyttyy kommenteista ja pian meillä on käsissämme kokonainen ilmiö. Tai ainakin sellainen tunne. Mutta onko meillä oikeasti?
Jos yksi mopoilija tekee jotain typerää, se on yksi mopoilija. Jos yksi tilanne menee poliisilla pahasti pieleen, se on yksi tilanne. Se ei välttämättä kerro siitä, että nuoriso on pilalla, poliisityön laatu on romahtamassa tai yhteiskunnassa on jälleen yksi uusi valtava ongelma.
Pakko myöntää, että kyllä ne taannoin tulleet uutiset saivat minutkin hetkeksi tolaltaan. Minulla on 15-vuotias nuori, joka voisi aivan hyvin olla tuolla kylillä ajelemassa kavereidensa kanssa. Tottakai silloin mieli menee väkisinkin omaan lapseen.
Mitä jos se olisi ollut hän? Entä jos hän olisi ollut juuri siinä tilanteessa? Sitä ei varmasti yksikään vanhempi pysty kokonaan ohittamaan olankohautuksella.
Mutta ehkä juuri siinä kohtaa pitäisi myös hengittää hetki. Koska oma pelko on todellinen, vaikka uutisen luoma kuva maailman vaarallisuudesta ei aina olisikaan koko totuus.
Ehkä se kertoo vain siitä, että jotain tapahtui. Joku teki typerästi, harkintakyky petti tai tilanne karkasi käsistä. Ja sitten elämä jatkuu.
Minusta meidän pitäisi välillä muistaa tämä myös uutisia lukiessa, koska klikkimedia ei välttämättä anna meille kuvaa siitä, mitä oikeasti merkittävää maailmassa on meneillään. Se antaa meille kuvaa siitä, mikä saa meidät klikkaamaan.
Harva klikkaa otsikkoa: ”Tänään miljoonat suomalaiset kävivät töissä, hoitivat lapsiaan, tekivät ruokaa, kävivät kaupassa, auttoivat toisiaan ja menivät illalla nukkumaan.” Se ei ole uutinen, mutta kertoo jotain.
Sen sijaan yksi järjetön teko, yksi raivostuttava tilanne tai yksi poikkeuksellinen tapahtuma saa helposti valtavan määrän huomiota. Ja kun niitä tulee vastaan tarpeeksi monta peräkkäin, alkaa tuntua siltä, että niitä tapahtuu koko ajan. Että kaikki on menossa huonompaan suuntaan. Vaikka todellisuus voi olla paljon arkisempi.
Ehkä meidän pitäisi joskus vain antaa olla.
Kaikkeen ei tarvitse ottaa kantaa. Kaikesta ei tarvitse suuttua, varsinkaan toisen puolesta. Ja ennen kaikkea: yhden ihmisen typerä teko ei tarvitse meidän kaikkien huomiota.
Media voisi välillä rauhoittua. Maailmassa tapahtuu samaan aikaan valtavan paljon hyvää, tavallista ja ihan tylsääkin. Sitä ei vain yleensä otsikoida.
Ja niin minäkin aion yrittää tehdä seuraavan kerran, kun kuulen kevään ensimmäisen mopon pärähtävän ikkunan alta. Hengitän syvään. En kiroile, ainakaan kovin paljon.
Ja muistutan itseäni siitä, että yksi mopoilija ei ole koko Suomen nuoriso. Voi jumalauta. No, yritän ainakin.
Kuva: Canva
