Steven Spielbergin Disclosure Day sai minut miettimään, mitä tapahtuisi, jos saisimme varman tiedon maan ulkopuolisesta elämästä. Elokuvan kiinnostavin kysymys ei lopulta kuitenkaan liittynyt avaruusolentoihin, vaan meihin ihmisiin.
Olen scifi-fani. Sellainen, joka tykkää välillä uppoutua tarinoihin, joissa todellisuus ei olekaan ihan sitä, miltä se näyttää. Siksi odotin Steven Spielbergin Disclosure Day -elokuvaa innolla.
Elokuvaa mainostettiin Spielbergin suurena uutuutena, ja sen aihe tuntui osuvan sopivasti tähän aikaan. Yhdysvalloissa on puhuttu ja uutisoitu salaisista asiakirjoista, tunnistamattomista lentävistä kohteista ja siitä, mitä kaikkea maan ulkopuolisesta elämästä mahdollisesti tiedetään. Aihe, joka on vuosikymmeniä kuulunut lähinnä salaliittoteorioiden, scifin ja avaruudesta kiinnostuneiden ihmisten keskusteluihin, on saanut aivan uudenlaista näkyvyyttä.
Mitä jos jonakin päivänä saisimmekin tietää, ettei maapallo olekaan ainoa paikka, jossa on älyllistä elämää? Ja mitä tapahtuisi, jos joku vihdoin kertoisi meille kaiken? Siinäpä olisi uutinen, joka saattaisi mennä tavallisen aamukahvin ja uutisten selailun edelle.
Kannattiko elokuva sittenkään katsoa?
Ennen elokuvan katsomista tein sen virheen, jonka olen tehnyt monta kertaa aikaisemminkin. Luin arvosteluja.
Moni tuntui pettyneen. Vikaa löytyi näyttelijöistä, juonesta, ohjauksesta ja tarinankerronnasta. Aloin jo miettiä, viitsinkö katsoa elokuvaa ollenkaan. Kun odotukset ovat korkealla ja toiset ehtivät kertoa, miksi jokin teos ei heidän mielestään toimi, oma innostuskin saattaa vähän lässähtää.
En väitä, että Disclosure Day olisi täydellinen elokuva. Tarinan kuljetus olisi voinut olla sujuvampaa, ja jännitystä olisi saanut olla enemmän. Näyttelijäntyöstä en kuitenkaan lähtisi moittimaan, ja itse perusidea on minusta todella kiinnostava.
Olen myös sellainen elokuvien katsoja, joka yrittää kaivaa tarinasta vähän enemmän irti kuin sen, mitä silmien edessä tapahtuu. Joskus elokuva on vain hyvää viihdettä, mutta toisinaan sen taustalta löytyy ajatuksia, jotka jäävät pyörimään mieleen vielä lopputekstien jälkeenkin.
Uskon, että elokuvantekijät haluavat toisinaan herättää keskustelua myös varsinaisen tarinan ulkopuolella. Suuret teemat voivat kulkea mukana pienissä vihjeissä, symboleissa ja siinä, mitä jätetään sanomatta.
Esimerkiksi James Cameronin Avatar herätti aikanaan paljon keskustelua luonnosta, alkuperäiskansoista ja ihmisen suhteesta ympäristöön. Elokuvan sanoma ei jäänyt vain valkokankaalle, vaan se synnytti keskustelua myös sen ulkopuolella, medioiden mukaan ihan Vatikaanissa asti. Siksi minua kiinnostaa aina se, mitä elokuvalla oikeastaan halutaan sanoa.
Mitä kaikkea Disclosure Day yrittää meille kertoa?
Entä jos saisimme tietää, ettemme ole yksin?
Elokuvan lähtökohta on kutkuttava. Entä jos olisi olemassa varma tieto siitä, että maapallolla on vieraillut maan ulkopuolisten sivilisaatioiden edustajia? Entä jos tätä tietoa olisi salattu vuosikymmeniä ja joku päättäisi lopulta paljastaa totuuden koko ihmiskunnalle?
Miten me reagoisimme?
Jotkut varmasti innostuisivat. Toiset pelkäisivät. Uskonnoissa jouduttaisiin pohtimaan uusia kysymyksiä, tutkijat saisivat eteensä valtavan määrän selvitettävää ja maailman johtajat joutuisivat miettimään, mitä tieto tarkoittaisi heidän omalle asemalleen.
Ja sitten olisi meitä tavallisia ihmisiä. Me, jotka yrittäisimme ymmärtää, mitä tämä kaikki tarkoittaa omassa elämässämme. Voisiko maailmankuva muuttua yhdessä päivässä? Tuntuisiko oma elämä erilaiselta, jos tietäisimme, että jossakin kaukana on toinen sivilisaatio, joka on ehkä meitä tuhansia tai miljoonia vuosia kehittyneempi? Vai jatkuisiko arki kuitenkin lähes samanlaisena?
Lapset pitäisi viedä kouluun, ruoka laittaa ja työt tehdä. Joku murehtisi laskuja, toinen parisuhdettaan ja kolmas sitä, mitä viikonloppuna syötäisiin.
Ehkä juuri siinä olisi jotakin hyvin inhimillistä. Vaikka koko maailmankuva mullistuisi, me olisimme edelleen ihmisiä omine murheinemme, iloinemme ja arkisine tarpeinemme.
Mutta yksi asia voisi muuttua perusteellisesti: käsityksemme omasta paikastamme maailmankaikkeudessa.
Disclosure Day ei kuitenkaan jää pelkästään kysymään, mitä tapahtuisi, jos saisimme tietää totuuden. Sen ytimessä on mielestäni jotakin vielä tärkeämpää.
Mitä jos kohtaaminen toisenlaisen elämän kanssa pakottaisi meidät katsomaan myös itseämme aivan uudella tavalla?
Empatia – ehkä sittenkin tärkein asia, jonka voisimme oppia avaruudesta
Yksi elokuvan ajatuksista jäi erityisesti mieleeni. Elokuvassa Hugo Wakefieldia esittävä Colman Domingo puhuu siitä, kuinka maan ulkopuolinen sivilisaatio pitää empatiaa evolutiivisena etuna. Ajatuksena on, ettei empatia ole vain mukava lisä ihmisen ominaisuuksiin, vaan jotakin olennaista sille, miten elämä voi kehittyä ja miten erilaiset olennot voivat tulla toimeen keskenään.
Empatia tarkoittaa kykyä yrittää ymmärtää toisen kokemusta ja asettua hänen asemaansa. Se ei tarkoita sitä, että olisimme aina samaa mieltä tai että meidän pitäisi hyväksyä kaikki toisten teot. Se tarkoittaa halua nähdä toisen ihmisen näkökulma oman itsemme ulkopuolelta.
Ja tässä kohtaa elokuva alkoi kiinnostaa minua aivan toisella tavalla. Entä jos suurin kehitysaskel ei olisikaan teknologinen? Entä jos älykkyyttä ei mitattaisikaan vain sillä, kuinka pitkälle pystymme matkustamaan, kuinka nopeasti pystymme laskemaan tai millaisia aseita pystymme rakentamaan?
Entä jos todellinen kehitys näkyisi siinä, miten kohtelemme toisiamme?
Me ihmiset olemme ylpeitä saavutuksistamme. Olemme rakentaneet valtavia kaupunkeja, lähettäneet luotaimia aurinkokuntamme ulkopuolelle ja kehittäneet teknologiaa, jota vielä muutama vuosikymmen sitten olisi pidetty puhtaana tieteisfiktiona.
Olemme oppineet paljon maailmankaikkeudesta. Mutta olemmeko oppineet yhtä paljon toisistamme? Tätä jäin miettimään.
Jos jokin toinen sivilisaatio olisi meitä huomattavasti kehittyneempi, olisiko se sitä siksi, että se olisi oppinut hallitsemaan ympäristöään meitä paremmin? Vai voisiko sen kehitys perustua johonkin aivan muuhun? Ehkä siihen, ettei kaikkea tarvitse ratkaista voimalla. Tai että toisen ymmärtäminen on hyödyllisempää kuin hänen nujertamisensa. Ehkä siihen, että yhteistyöllä pääsee pidemmälle kuin jatkuvalla kilpailulla.
Tietenkin kyse on tieteisfiktiosta. Emme tiedä, millaista mahdollinen maan ulkopuolinen älyllinen elämä olisi tai millaisia arvoja sillä voisi olla. Mutta ajatuksena tämä on kiinnostava.
Mitä jos empatia ei olisikaan heikkoutta, vaan yksi älykkyyden korkeimmista muodoista?
Maailma, jossa vahvin yrittää olla kaikkein vahvin
Maailmassa on sotia, uhkailua ja jatkuvaa vastakkainasettelua. Suurvaltojen johtajat kilpailevat keskenään vaikutusvallasta, ja toisinaan tuntuu siltä, että tärkeintä on näyttää muille, kuka on vahvin ja kenen sana painaa eniten. Samaan aikaan puhutaan asevarustelusta, turvallisuusuhista ja siitä, kuinka lähellä maailma saattaa olla jotakin sellaista, mitä kukaan ei oikeasti halua.
Tavallisena ihmisenä en voi olla miettimättä, mihin oikein olemme menossa. Miten pitkälle ihminen voi päästä, jos hänen täytyy jatkuvasti todistaa olevansa muita vahvempi? Ja mitä jää jäljelle, jos voiton tavoittelu menee kaiken muun edelle?
Minusta Disclosure Dayn ajatus empatiasta osuu juuri tähän. Se asettaa vastakkain kaksi tapaa suhtautua maailmaan: pelkoon, salailuun ja hallintaan perustuvan ajattelun sekä mahdollisuuden kohdata toinen avoimesti ja yrittää ymmärtää häntä. Elokuvassa salaisuuksien ylläpitäminen liittyy vallankäyttöön ja siihen, kenellä on oikeus päättää muiden puolesta. Kun totuutta piilotetaan, myös ihmisiltä viedään mahdollisuus muodostaa oma käsityksensä siitä, mitä maailmassa tapahtuu.
Tämä on kiinnostava ajatus myös avaruusolentojen mietiskelyn ulkopuolella. Emme tarvitse tietoa maan ulkopuolisesta elämästä ymmärtääksemme, että salailu, pelko ja epäluottamus voivat synnyttää lisää vastakkainasettelua. Eikä meidän tarvitse odottaa yhteydenottoa toisesta galaksista huomatakseemme, kuinka paljon maailmassa olisi parannettavaa siinä, miten kohtelemme toisiamme.
Joskus tuntuu, että meillä on jo kaikki tarvittava tieto siitä, mikä maailmassa on pielessä. Meiltä puuttuu vain halu toimia sen mukaan.
Olisiko elokuva voinut mennä vielä syvemmälle?
Minulle elokuvan suurin heikkous oli lopulta se, ettei se mielestäni hyödyntänyt tätä ajatusta niin paljon kuin olisi voinut. Tarina kulkee eteenpäin vauhdikkaasti, ja mukana on salaisuuksia, takaa-ajoja ja suuria paljastuksia. Silti olisin kaivannut enemmän tilaa juuri sille, mitä empatia voisi tässä yhteydessä tarkoittaa.
Miten ihmiskunta muuttuisi, jos joutuisimme kohtaamaan jotakin sellaista, mitä emme pystyisi selittämään omien käsitystemme kautta?
Pystyisimmekö suhtautumaan tuntemattomaan uteliaisuudella pelon sijaan? Osaisimmeko hyväksyä sen, ettemme ehkä olekaan kaiken mitta? Entä jos emme olisikaan maailmankaikkeuden älykkäimpiä olentoja, vaikka olemme tottuneet ajattelemaan itseämme niin?
Olisin mielelläni nähnyt enemmän sitä, miten tällainen kohtaaminen voisi haastaa ihmiskunnan käsitystä itsestään. Toisaalta ehkä juuri tässä on osa tarinan tarkoitusta. Meille ei anneta valmiita vastauksia, vaan jätetään ajatuksia muhimaan.
Ja onhan sekin jo jotakin, jos elokuva saa miettimään omaa maailmankuvaa vielä seuraavanakin päivänä.
Olisiko tämä ollut jännittävämpi elokuva 20 vuotta sitten?
Yksi asia jäi vielä mietityttämään. Disclosure Day ei nimittäin onnistunut jännittämään minua sillä tavalla kuin olin odottanut. Ja tämä on vähän hassua, sillä juuri avaruusolentoihin liittyvä mysteeri on sellainen, joka on kiehtonut minua lapsuudesta saakka.
Vietin lapsuuttani ET-buumin aikaan. Jos olisin nähnyt tämän elokuvan aikuistumisen kynnyksellä, olisin saattanut pitää sitä aivan eri tavalla jännittävänä. Silloin maailma tuntui ehkä vähän salaperäisemmältä. Ajatus siitä, että jossakin voisi olla jotakin meille tuntematonta, oli kutkuttava. Elokuvien ei tarvinnut näyttää kaikkea, jotta mielikuvitus lähti lentoon.
Nyt olemme tottuneet näkemään ruuduilta melkein mitä tahansa. Tekoäly pystyy luomaan kuvia ja videoita, jotka näyttävät aidoilta, ja sosiaalinen media tuo eteemme jatkuvasti väitteitä ja paljastuksia, joista on välillä vaikea tietää, mikä on totta ja mikä ei. Ehkä tuntemattoman kohtaaminenkin on siksi muuttunut. Ennen kysymys saattoi olla siitä, mitä kaikkea maailmankaikkeudessa voisi olla. Nyt joudumme pohtimaan myös sitä, voimmeko ylipäätään luottaa siihen, mitä näemme.
Ehkä Disclosure Day halusikin palauttaa meidät jollakin tavalla vanhan Spielbergin elokuvien äärelle. Aikaan, jolloin ihmeellinen oli vielä ihmeellistä ja tuntematon sai tuntua suurelta.
Tai sitten minä vain kaipasin vähän enemmän jännitystä. Mene ja tiedä.
Entä se elokuvan loppu?
En halua avata elokuvan loppua yksityiskohtaisesti, mutta se jättää katsojalle arvoituksen. Se tuntuu sopivan elokuvan teemaan. Kaikkea ei selitetä puhki, eikä meille anneta valmista vastausta siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Tärkein kysymys ei ehkä lopulta olekaan se, mitä maan ulkopuoliset olennot haluavat meiltä. Ehkä tärkeämpää on se, mitä me haluamme olla heidän kohdatessaan. Olettaen siis, että joskus kohtaamme.
En tiedä, uskonko itse siihen, että maapallolla olisi jo vieraillut maan ulkopuolisia sivilisaatioita. Pidän mahdollisuutta kiinnostavana, mutta kiinnostus ja varma tieto ovat kaksi eri asiaa!
En siis lähde julistamaan mitään salaisuuksia paljastuneiksi, mutta ajatuksia tällainen elokuva kyllä herättää – kuten hyvältä scifiltä voi odottaakin.
Ehkä meidän ei pitäisi odottaa avaruusolentoja opettamaan meille empatiaa
Lopulta Disclosure Day ei ollut minulle niin jännittävä elokuva kuin olin toivonut. Se ei myöskään ollut aivan niin syvällinen kuin sen aihe olisi mahdollistanut. Silti sen keskeinen ajatus jäi mieleeni – empatia evoluution etuna.
Mitä jos se todella on yksi tärkeimmistä asioista, joita meidän pitäisi ihmiskuntana oppia? Ehkä todellinen kehitys ei näy siinä, kuinka pitkälle pääsemme avaruuteen, vaan siinä, kuinka pitkälle pystymme kasvamaan ihmisinä.
