Syyskuu on taas täällä jo pitkällä. Ja jotenkin tuntuu, että vastahan kesä alkoi. Päivät hujahtaa ohi töitä tehden, asioita hoitaen, lapsia kuskaten ja yrittäen siinä kaiken keskellä pitää itsensäkin jotenkin kasassa. Aamulla aloittaa yhden päivän ja yhtäkkiä huomaa, että ilta on jo käsillä ja taas viikonloppu. Sitten tulee seuraava aamu.
Tässä kuussa olen ollut tavallista väsyneempi. En oikein tiedä, onko siihen yhtä selkeää syytä. Olen yrittänyt kyllä jo hyvän aikaa syödä paremmin ja pitää muutenkin itsestäni paremmin huolta. Tai ainakin yrittänyt. Viime aikoina mukaan on mahtunut myös vähän enemmän herkuttelua kuin oli tarkoitus, mutta ehkä elämässä saa välillä olla muutakin kuin täydellisesti toteutettu ruokavalio.
Silti on ollut sellainen olo, että virta ei ole ihan entisensä. Ehkä kaikkea ei voi selittää ruokavaliolla, liikunnalla tai unen määrällä.
Ehkä elämässä on muutenkin tapahtunut aika paljon.
Vanhin lapsi lensi pesästä viime kuussa. Enkä oikeastaan ehtinyt ennen sitä ajatella, miltä se tuntuu. Oli muutto, tavaroiden järjestelyä, hankintoja, käytännön asioita ja kaikenlaista pientä ja suurta, joka kuuluu siihen, kun lapsi muuttaa ensimmäiseen omaan kotiinsa. Kun tekee, järjestää ja auttaa, ei ehkä ehdi pysähtyä miettimään, että tässä tapahtuu oikeasti jotakin aika suurta.
Yksi lapsi on kasvanut siihen pisteeseen, että hän lähtee. Ja nyt kun muutosta on vähän aikaa, huomaan ehkä vasta hiljalleen, että se on tehnyt minulle jotakin.
Ehkä jokin sisälläni totuttelee uuteen elämäntilanteeseen. Onhan sitä ensin vuosikausia elänyt ajatuksella, että lapset ovat tässä. Että koti on heidän kotinsa. Että jääkaapissa pitää olla tiettyjä ruokia, eteisessä tietynlaisia kenkiä ja joku huutaa äitiä aina jostain toisesta huoneesta. Ja sitten yksi lähtee – joka tarkoittaa että muutkin tekee joskus niin perässä.
Ja koti on edelleen tässä. Mutta se on vähän erilainen.
Onneksi kaikki vaikuttaa lähteneen hyvin liikkeelle, siitä olen onnellinen. Eikä tarvitse enää samalla tavalla murehtia jokaista asiaa, vaikka varmasti äitinä siihen tulee vielä monta kertaa mahdollisuus.
Keskimmäinen taas porskuttaa ysiluokkaa, siinäkin on jotakin pysäyttävää. Ja pienin aloitti jo toisen kouluvuotensa.
Mihin nämä vuodet oikein menevät?
Pienimmän – erityisemme – koulunaloitus on lähtenyt hyvin liikkeelle, muutamia flunssia lukuun ottamatta. Olen alkanut kuljettaa häntä itse kouluun, ja ainakin toistaiseksi se on tuntunut hyvältä ratkaisulta.
Talvi tosin vähän jännittää, koska tällä hetkellä aamulla voi vain lähteä liikkeelle parissa minuutissa. Talvella pitää ehkä varata aikaa siihen, että autoa ensin yritetään saada ylipäätään liikkeelle. Sulatella laseja ja toivoa, ettei pakkanen päätä sinä aamuna näyttää, kuka täällä oikein määrää.
Mutta ehkä sekin selviää aikanaan. Kaikkea ei tarvitse ratkaista etukäteen.
Tuo taitaa olla asia, jota olen joutunut opettelemaan elämässä muutenkin. Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, missä kohtaa omaa elämääni oikein olen.
Aivot eivät tunnu pysyvän ihan mukana siinä ajatuksessa, että meillä ei oikeastaan enää eletä varsinaisia pikkulapsivuosia. Nuorin on toki omalla tavallaan edelleen hyvin pieni lapsi. Hänen kanssaan lapsuus näyttää muutenkin erilaiselta kuin useimmilla. Mutta samaan aikaan yksi lapsista on jo nuori aikuinen ja toinen matkalla sitä kohti.
Ehkä uskallan sanoa sen ääneen: Minulla on välillä olo, että olen vanhempi kuin aikoihin. En tarkoita pelkästään ulkonäköä tai numeroa paperissa. Vaan sitä tunnetta, joka tulee, kun katsoo oman vanhimman lapsensa ikäisiä nuoria ja huomaa, ettei enää oikein tunnista itseään heidän maailmastaan.
Silloin tajuaa ehkä vähän yllättäen, että oma nuoruus on oikeasti aika kaukana. Ja ehkä juuri siinä on yksi vanhemmuuden kummallisista kohdista: lapset kasvavat, mutta itse ei kaikessa kasva heidän kanssaan samaa tahtia. Jossain vaiheessa huomaa olevansa aivan eri kohdassa elämää kuin he – mutta viisaus, se on kasvanut ja siinäpä piilee tämä sukupolvien kauniit erot. 🙂
Minäkin olen siis tässä. Jossain keskellä omaa elämän aikajanaa. En enää siinä kohdassa, jossa kaikki on vasta alkamassa, mutta en todellakaan myöskään siinä, että kaikki olisi ohi tai valmista. Ehkä minun pitää vain löytää päässäni paikkani tästä uudesta kohdasta.
Ja oikeastaan sehän on aika kiinnostavaa. Eteenpäinhän tässä kuitenkin mennään.
Syyskuulta odotan ennen kaikkea tavallisia asioita. Kauniita syyspäiviä. Kirpeitä aamuja ja ehkä vielä muutamaa lämmintä iltapäivää. Innostavia työjuttuja, uusia ideoita ja sitä tunnetta, kun joku projekti lähtee kunnolla lentoon.
Sitä, että muistaisin työnkin keskellä välillä nostaa katseen ruudusta. Että olisi aikaa perheelle ilman, että koko ajan olisi kiire seuraavaan asiaan. Ja ehkä vähän aikaa myös itselle.
Tiedätkö mikä piristää tällä hetkellä aika paljon? Siis VAIN ELÄMÄÄ -sarja! En ole ollut mikään pakko nähdä joka kausi -fani koskaan mutta sattumalta istahdettiin viime perjantaina katsomaan tätä ja kyllähän se sai otteeseensa! Vanhuutta vai tylsyyttäkö tämä sitten on, ihan sama – kiva odottaa perjantaita! Kuka on sun suosikki tällä kaudella?
