”Miten koulussa meni?” Tämä on kysymys, jonka moni meistä vanhemmista esittää lapselleen iltapäivällä melkein automaattisesti, kun reppu kapsahtaa eteisen lattiaan.
Meillä siihen ei tule vastausta – ei ainakaan sellaisilla sanoilla, joita voisi sanakirjasta hakea.
Kun erityislapsi ei puhu, vanhemman on opeteltava kuuntelemaan vähän toisella tavalla, koko sydämellään. Myönnän, että jossain kohtaa se tuntui pelottavalta ajatukselta. Miten ihmeessä minä voisin tietää, millainen päivä takana on, jos lapseni ei pysty keventämään sydäntään tai jakamaan ilojaan tai murheitaan puhumalla? Erityisesti tämä pelotti ennen kuin tiesimme siitä varmaksi mitään, oppiiko lapsemme puhumaan.
Vuosien mittaan olen kuitenkin oppinut huomaamaan, että kyllä hän kertoo asioita. Tarvitsee vain itse hiljentyä kuulemaan.
Kouluun lähdetään iloisena
Toinen luokka on nyt alkanut, ja syksy toi mukanaan lempeän muutoksen. Tänä vuonna kuljetan poikani kouluun itse, ilman taksirumbaa. Pakkaamme repun yhdessä, mutta kaikkein tärkein eväs matkassa on tieto siitä, että hän lähtee matkaan mielellään – ainakin siltä on ensimmäinen viikko vaikuttanut.
Joskus koulun pihassa alkaa naurattaa niin, että koko pientä kehoa pompituttaa. Autoilun aikana hymistään tyytyväisenä, ja juuri ennen kuin kurvaamme parkkiin, kuuluu takapenkiltä riemukas hihkaisu. Silloin tiedän, ilman epäilyksen häivääkään, että siellä on hyvä olla.
En tarvitse tarkkaa selostusta päivän tapahtumista tai minuuttiaikataulua siitä, mitä ensimmäisellä tunnilla tehtiin. Riittää, että lapseni silmät loistavat, kotiin palaa rento poika ja yöllä nukutaan rauhallisesti. Se kertoo jo kaiken olennaisen.
Sydämen kieli ilman sanoja
Meillä viestintä on täynnä elämää, ääniä ja vivahteita. Se on iloista hyminää, kikattavaa tai kiljahtelevaa naurua ja pehmeitä hymyjä. Joskus tietysti myös väsymyksen itkua, harmistunutta ääntelemistä ja raskasta hiljaisuutta.
Lapseni kasvot ovat minulle kuin tutuin kirja. Niiltä oppii ajan kanssa lukemaan pienimmätkin asiat. Erityisesti rakastan niitä hassuja pieniä muikuiluita, joita kenenkään muun olisi varmaan mahdotonta selittää tai edes huomata. Mutta minä tunnistan ne heti – ne ovat hänen tapansa sanoa, että olet minulle rakas ja tässä on hyvä olla.
Erityislapsen ja kehitysvammaisen lapsen vanhempana oppii pysähtymään sellaisten pienten ihmeiden äärelle, jotka ennen ehkä vilistivät ohi.
Kun saavutaan koulun jälkeen kotiin, katson häntä: Onko hän oma, ihana itsensä? Tuikkiiko silmissä se tuttu, levollinen valo? Onko keho pehmeä, vai tuntuuko siinä päivän kuormitus ja väsymys? Kaipaako hän heti lepäämään, vai onko kehossa virtaa vielä vaikka mihin leikkeihin?
Meidän tapamme puhua
Olen miettinyt paljon sitä, miten herkästi pidämme puhetta ainoana mittarina sille, mitä ihmiselle kuuluu. Kyselemme ja odotamme vastauksia. Mutta lapsi voi kertoa päivästään niin monella muullakin tavalla.
Kaikki lapset eivät mahdu samaan muottiin. Jotkut tarvitsevat avukseen kuvia, jotkut käsiensä liikkeitä ja tukiviittomia. Ja jotkut, kuten meidän poikamme, kertovat kaiken kehollaan, ilmeillään, äänillään, kosketuksella ja pelkällä olemuksellaan.
Se ei tarkoita, etteikö yhteyttä olisi. Se tarkoittaa vain sitä, että meidän aikuisten täytyy olla valmiita opettelemaan uusi kieli. Ja kenties juuri se on ollut tämän äitiysmatkan kaunein opetus: minun ei tarvitse saada sanoja tietääkseni, mitä lapselleni kuuluu.
Toinen luokka ja ripaus rauhaa
Muistan vielä, miten paljon jännitti vuosi sitten. Ensimmäisen kouluvuoden alussa kaikki oli uutta ja pelottavaa – uusi koulu, uudet aikuiset, uudet rutiinit.
Erityislapsen koulun aloitukseen liittyy aina valtava määrä näkymättömiä huolia, joita tavallisessa arjessa ei ehkä osaa edes kuvitella. Pärjääkö hän? Huomaako joku, jos häntä harmittaa? Ymmärretäänkö häntä oikein? Mistä koulu tietää, jos jokin on hätänä, kun hän ei osaa sitä itse sanoittaa?
Nyt, kun toinen luokka on pyörähtänyt käyntiin, huomaan vetäväni henkeä vähän syvempään. Huoli ei tietenkään koskaan katoa kokonaan – mutta nyt meillä on jo tästä elämänvaiheesta kokemusta.
Tiedämme jo, miltä hyvä päivä näyttää. Ja mikä tärkeintä: tunnistamme sen onnellisen ilmeen, kun omalla lapsella on turvallista ja hyvä olla. Maailman kaunein vastaus
Siksi en enää murehdi sitä, jääkö koulupäivä minulle salaisuudeksi. Saan kyllä tietää vastauksen.
Ehkä tästä erityisestä vanhemmuudesta pitäisi puhua enemmän juuri näin. Siitä, miten ihmeellistä on oppia ymmärtämään toista jopa täysin ilman sanoja. Kun sydän oppii kuuntelemaan, huomaa, että lapsi on puhunut koko ajan.
Kuva: Canva
Hei. Törmäsin sattumalta sun kirjoituksiin erityislapsiarjesta ja oi ettien että miten voin samaistua moniin asioihin ja miten tärkeältä tuntuu kokemus siitä ettei ole yksin. Että joku sanottaa niin tarkkaan sitä mitä itsekin kokee. Saan näistä myös toivoa tulevaisuuteen 🙏 Meillä on 2-vuotias harvinainen, ei hyvin suurella todennäköisyydellä myöskään tule puhumaan. Me ollaan Tampereella, jos joskus tulisi fiilis että kaipaa juttuseuraa, muhun saa olla yhteydessä.
Ihanaa syksyä 🧡 Ja kiitos että jaat ja kirjoitat 🙏
Kiitos kommentista, juuri tämän takia näistä kirjoitan – että muut voisi löytää vertaistukea ja tietoa, ehkä toivoa ja tukea. Minuun saa myös olla yhteydessä 🫶🏻