Opin sanomaan EI, ja se tuntuu hyvälle!

Oletko koskaan huomannut, miten vaikeaa joskus on sanoa ei? Omalla kohdallani vaikeutta on ilmennyt oikeastaan aina työelämässä, toki joskus muussakin arjessa mutta ensi sijaisesti työssä. Olen tehnyt lähes aina töitä yrittäjäpohjalta joten vaikeudet ovat hieman erilaisia kuin vaikkapa vakityössä ja -työyhteisössä käyvän vaikeudet, mutta pohjautuvat samoihin kokemuksiin.

Vaikka ääni tai intuitio pääni sisällä jossakin on sanonut ei, myötäilen ja lupaan tehdä jotain mitä en oikeasti ehtisi ja haluaisi. Tiedän, että tulen tavallaan kärsimään lupauksestani mutta lähden siihen silti, onhan helpompi olla kiltti ja joustava kuin laittaa vastaan ja ottaa seuraukset siitä vastaan. Sitten kuvittelen, että jos minä en jousta niin mikään asia ei etene koska olen muka ainoa joka tämänkin voi nyt tehdä tai osata. Kun ei kukaan muu kuitenkaan jousta, enkä ehdi pyytää apuakaan juuri nyt.

Oma henkilökohtainen matkani tämän ilmiön kanssa on ollut todella pitkä, mutta alkanut valottua vasta viime aikoina.

Oppia sanoa EI on ollut todella suuri muutoksen tekijä omassa arjessani.

En osaa sanoa mistä tämä vaikeus pitää puoliani oikein tulee. Ehkä osin elämän kokemuksista, lapsuudesta, kasvatuksesta – ja toisaalta ihan synnynnäisestä erityisherkkyydestä. Olen aina ollut sen sellaisen niin kiltin henkilön maineessa, joka ei koskaan suutu tai sano vastaan. ”Ja ainahan Heidin saa kiinni, olipa kello mitä tahansa.” Jollain tapaa olen aina mennyt virran mukana elämässäni, sinne minne tuuli vie ja mitä ympärillä olevat ihmiset ehdottaa ja odottaa. Oma mielipide on muhinut monestakin asiasta vain pääni sisällä tai tuntunut olevan kokonaan hukassa.

Vasta neljää kymppiä lähestyessäni aloin huomata, etten voi hyvin jos aina venyn ja joustan ja tanssin vain muiden pillin mukaan piittaamatta siitä, miten voin ja miten ikuinen joustaminen sotkee omat suunnitelmani ja vaikkapa vapaa-aikani. Nykyinen teknologian täyttämä työarki ei auta asiaa, kun viestit ja sähköpostit pyyntöineen vilkkuu puhelimen näytöllä ympäri kellon.

Pikku hiljaa aloin avaamaan suutani ja esimerkiksi kieltäytymään sellaisista töistä tai asioista jotka ovat liikaa tai eivät tunnu hyvältä. Olen kieltäynyt sellaisesta vapaa-ajan vietosta jonne mieleni ei vain jaksa lähteä, vaikka olisi kaverit kyseessä. Ja se kieltäytyminen tuntuu hyvältä!

Erityislapsen ja vaikeasti kehitysvammaisen lapsen vanhempana väsymykseni ei ole sitä tyypillisintä. Elämän rasituksia tai murheita on paha kenenkään kanssa vertailla, mutta tilanteemme ei ole ollut aina tämä joten tiedän, ettei oloni ole sama huonoina päivinä kuin mitä se oli ennen erityislapsen vanhemmuutta. Jaksamiseni missä tahansa arjen asiassa nykyään on kiinni siitä, miten saan nukuttua ja unen määrä on kiinni meidän pienimmän pojan nukkumisesta, joka on niin sanotusti kroonisesti hyvin haastavaa. Olen päättänyt että tässä arjessa minun on pakko laittaa itseni kaiken muun edelle, tarkoittaen sitä että työ ei voi hallita arkeani, vaan toisin päin.

Jatkuva myöntyminen kaikkeen ei auta itseä

Päinvastoin, jatkuvasti muiden tarpeisiin vastaaminen ja omien rajojen rikkominen syö omia voimia, kunnes uupumus häämöttää. Ajan myötä olen tajunnut, että minun täytyy ottaa vastuu omasta hyvinvoinnistani, ja se tarkoittaa oppimista sanomaan ei, myös itse itselleni.

Olen hyvä järjestämään tehtävälistoja ja priorisoimaan asioita loputtomasti, mutta huono pysymään suunnitelmissani ajallisesti. Niinpä liian usein esimerkiksi viikonlopun alla mietin, että nyt voinkin tehdä viikonloppuna rauhassa pois alta tämän ja tuon työtehtävän… kunnes muistan että hei – ei sen näin pitänyt mennä! Maanantaina jatkuu työt, vaikka mikä olisi. Jos nimittäin teen töitä tai opintoja (tai vaikka kirjoittelen tätä blogiani) läpi viikonlopunkin taukoamatta, se kostautuu nopeasti väsymyksenä, eikä mikään lopulta edisty viikonlopun aikana niin paljon, että sillä olisi suuri merkitys kokonaisuuden kannalta. Mutta kun ei oikein osaisi olla tekemättä mitään – siinäkin on yksi oma haasteensa.

Maailma ei loppunutkaan siihen, kun sanoin ei.

Riippuen tilanteesta ja ihmisestä, pääosin kaikki on mennyt hyvin vaikka olen rakentanut selkeämpiä ja jämäkämpiä rajoja ympärilleni. Niille, jotka todella välittävät minusta ja tuntevat oikeasti minut, ei ole väliä, jos sanon ei. He pysyvät silti mukana ja päinvastoin joustavat itse. Ja ne, jotka eivät voi hyväksyä sitä, eivät ehkä olleetkaan niitä, joiden kanssa minun tulisi viettää aikaa.

Sinulle joka vielä opettelet sanomaan Ei..

Sanoa ei on iso teko itsensä kunnioittamiseksi. Se ei tarkoita, että olisit itsekäs tai piittaamaton muiden tarpeista, vaan että arvostat ja suojelet omaa aikaasi, energiaasi ja rajojasi. Se on taito, joka vaatii harjoitusta, mutta joka palkitsee monin tavoin.

Jos sinäkin kamppailet ei -sanomisen kanssa, anna itsellesi lupa kokeilla. Saatat yllättyä siitä, kuinka hyvältä se tuntuu. Jos sanoa EI tarkoittaa joidenkin ovien sulkeutumista elämässäsi, usko pois – uusia avautuu.

Lisävinkki jonka olen kokenut mullistavaksi avuksi viime aikoina: Poistin puhelimestani sähköposti-ilmoitukset kokonaan! Ensin ajoitin ilmoitukset päälle vain arkipäiviin ns. virallisiin toimisto-aikoihin, sitten poistin kokonaan. Tein itseni kanssa diilin, etten vilkuile sähköposteja enää klo 18 jälkeen illalla, viikonloppujen kanssa vielä kamppailen. Kannattaa kokeilla!

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

.