Ensimmäinen kouluvuosi alkaa lähestyä loppuaan nuorimmalla pojallamme. Se tuntuu yhtä aikaa uskomattomalta ja jotenkin hyvin luonnolliselta. Syksyllä koulun alku jännitti meitä vanhempia paljon.
Edessä oli uusi ympäristö, uusi rytmi ja ennen kaikkea uusi arki. Koulu sijaitsee 15 kilometrin päässä kotoa, mikä tarkoittaa taksimatkaa joka aamu ja iltapäivä. Lisäksi tulivat uudet aikuiset, uudet lapset, uudet tilanteet.
Miten kaikki sujuisi? Siihen asti pojan maailma oli ollut hyvin lähellä kotia. Päiväkoti ja hänelle siellä järjestetty eskari olivat vain noin 500 metrin päässä meiltä. Kaikki oli tuttua ja turvallista. Koulu taas tuntui aluksi isolta askeleelta.
Melkein heti koulun alussa huomasimme kuitenkin, että poika nauttii koulusta täysin rinnoin, ja huolet kaikkosivat. Se näkyy yksinkertaisella tavalla: kotiin tulee iloinen, virkeä mies. Sellainen, joka jaksaa touhuta vielä illallakin kotona. Joskus hän on kuulemma ottanut pienet voimapäikkärit taksimatkalla. Välillä taksissa on kuulemma ollut pelkkää naurua ja höpöttelyä. Toisinaan taas vähän harmia ja väsyä. Mutta sellaisiahan ovat kaikkien koululaisten päivät. Ja kaiken kaikkiaan taksimatkatkin ovat sujuneet hyvin.
Mitä vaikeasti kehitysvammainen lapsi opiskelee koulussa?
Moni ei ehkä tiedä, mitä koulussa oikeastaan opiskellaan silloin, kun lapsella on esimerkiksi vaikea kehitysvamma, joka estää tavanomaisten kouluaineiden oppimisen.
Tavallisten oppiaineiden sijaan opetuksen eteneminen perustuu lapsen omiin taitoihin ja lähtökohtiin. Poikamme kohdalla siirryttiin syyslukukauden aikana toiminta-alueittain järjestettyyn opetukseen. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että oppiminen ei tapahdu esimerkiksi matematiikan tai äidinkielen tunneilla. Sen sijaan harjoitellaan asioita, jotka tukevat lapsen arkea ja kehitystä:
- vuorovaikutustaitoja
- motorisia taitoja
- päivittäisiä toimintoja
- ympäristön hahmottamista
- kommunikointia
Oppiminen voi tarkoittaa hyvin pieniä, mutta merkityksellisiä askelia.
Jokaisella lapsella on oma tapansa olla maailmassa
Pojallamme ei ole vielä nyt 7-vuotiaana puhekykyä eikä itsenäistä kävelykykyä. Silti hän liikkuu maailmassa omalla tavallaan. Hän kävelee tuettuna tai tuesta kiinni pitäen. Hän kiipeilee jonkin verran ja konttaa mielellään. Hänellä on oma kielensä – erilaisia ääniä, ilmeitä ja eleitä. Ja joskus hän hyräilee musiikin mukana omalla tyylillään.
Puhekyvyn puuttuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ymmärrystä olisi. Me ymmärrämme toisiamme hyvin. Joskus se on katse. Joskus ilme. Joskus pieni ääni, joka kertoo kaiken tarvittavan.
Kun ensimmäinen kouluvuosi alkaa lähestyä loppua
Nyt kun ensimmäinen kouluvuosi alkaa hiljalleen kääntyä loppupuolelle, huomaan ajattelevani yhtä asiaa. Se suuri jännitys, joka syksyllä tuntui vatsanpohjassa, on vaihtunut luottamukseen. Koulu on tuonut pojan elämään uusia ihmisiä, uusia kokemuksia ja uusia mahdollisuuksia oppia – juuri hänen omalla tavallaan.
Ja meille vanhemmille se on muistutus siitä, että joskus suurimmat harppaukset eivät näy numeroina, kokeina tai todistuksissa. Ne näkyvät ihan vaikka vain siinä, että lapsi tulee kotiin iloisena.
