Nuorempana oltiin aina jossain. Jos viikonloppuna ei ollut mitään suunnitelmia, piti keksiä jotain. Vähintään pyörimään kaupunkia ympäri autolla tai jollain.
Mentiin kavereille. Lähdettiin kaupungille. Käytiin jossain. Ajettiin huvikseen jonnekin, koska kotona ei nyt ainakaan voinut koko päivää olla.
Viikonloppu, jolloin ei tapahtunut mitään, tuntui vähän hukkaan heitetyltä.
Nyt pelkkä ajatuskin siitä, että pitäisi lähteä jonnekin, saattaa väsyttää jo etukäteen. Mitä tässä oikein tapahtui?
Ennen piti päästä pois kotoa
Muistan hyvin sen tunteen, että kotona oleminen oli lähinnä jotain, mitä tehtiin silloin, kun ei ollut parempaa tekemistä.
Muuten sitten piti vaan mennä. Piti keksiä jotain. Ja jos joku kysyi perjantaina, mitä viikonloppuna tehdään, ”ei mitään” kuulosti vähän surulliselta vastaukselta.
Nyt se kuulostaa suorastaan ylelliseltä.
Ei mitään – ihanaa.
Nykyään paras suunnitelma on se, ettei ole suunnitelmaa
Jos joku sanoisi minulle perjantaina: ”Mitä jos lähdettäisiin koko päiväksi johonkin?” Ensimmäinen ajatukseni ei ole innostus. Ja siitä päästäänkin aika nopeasti siihen, että jos ei ole aivan pakko lähteä, niin miksi lähtisin?
Kotona voi tehdä kaikenlaista.
Voi järjestellä jotain pientä, vaikka yhtä laatikkoa, jonka olemassaolon on yrittänyt unohtaa. Voi leipoa. Katsoa elokuvan. Laittaa ruokaa vähän pidemmän kaavan mukaan. Juhlistaa arkea! Puuhastella jotain täysin tarpeetonta. Käydä pihalla katselemassa, mitä siellä pitäisi ehkä tehdä. Tai tehdä jotain, jolla ei ole mitään tekemistä minkään hyödyllisen kanssa.
Ja mikä parasta: ei tarvitse lähteä mihinkään sen takia.
Jos kotoa pitää poistua, ulkoilu on nykyään aika hyvä vaihtoehto. Kävely, metsä, pieni kierros lähistöllä.
Ehkä olen vain tullut vanhaksi?
Onko tämä nyt sitä kuuluisaa keski-ikää? Sitä, että lauantai-illan villi suunnitelma on hyvä elokuva ja jotain hyvää syötävää? Että mieluummin puuhastelen kotona? Että ajatus siitä, että pitäisi olla ihmisten ilmoilla monta tuntia, saa aikaan pienen sisäisen huokauksen?
Ehkä. Tai sitten vaan viihdyn siellä, missä olen. Tottakai erityislapsiarjellakin on osuutensa kaikessa.
Ja kyllä, joskus lähden vielä mielelläni
En minä sentään ole muuttunut ihmiseksi, joka ei poistu kotoa. On edelleen ihanaa mennä elokuviin, syömään, reissuun tai vaikka ihan vain kävelylle.
Mutta nykyään lähtemisessä on yksi pieni ero. Sen ei tarvitse olla koko ajan päällä. Viikonloppu tai lomakaan ei vaadi väkisin jotain menoa ollakseen hyvä. Ei kai kodin kuulukaan olla paikka, josta pitäisi aina lähteä
Nuorempana ajattelin, että elämä tapahtuu jossain muualla. Nyt ajattelen aika usein, että tässä se on.
Tässä keittiössä. Tällä sohvalla. Meidän pihalla. Kahvikupin äärellä. Jossain pienessä puuhassa, josta ei koskaan tule Instagram-julkaisua eikä josta tarvitse kertoa kenellekään.
Ja jos lauantaina ei tehdä mitään erityistä? Hyvä. IHANAA –ei tarvitse lähteä mihinkään.
