(…vai tuliko se edes?) Olen elänyt pitkään siinä vakaassa uskossa, että olen edelleen sama tyyppi kuin 18–20-vuotiaana. Sama tyyppi, joka valvoi aamuun asti väsymättä, teki rohkeita mutta epäröiviä valintoja, ja uskoi koko elämän olevan vasta oven raossa odottamassa. Olen kuvitellut, että niistä ajoista on kulunut ehkä… seitsemän vuotta? (Todellisuudessa niistä on mennyt melkein yhtä monta hallituskautta.)
Mutta nyt jokin on muuttunut, hiljaa huomaamatta, mutta selvästi.
Selasin vanhoja valokuvia. Sellaisia ”IKI”vanhoja, jos meidän teiniltä kysyttäisiin. Niitä filmille otettuja, joissa esiintyy enemmän utua kuin pikseleitä. Katsoin kuvaa, jossa me seisomme mieheni kanssa jonain juhannuksena päästä varpaisiin farkkuun pukeutuneena.
Ja se tunne…
Ihan kuin katselisi rinnakkaistodellisuutta, jossa samat ihmiset elävät erilaisella painovoimalla ja hieman kevyemmin, vähän varomattomammin. He eivät vielä tiedä kaikkea sitä, mitä me tiedämme nyt. He eivät ole kantaneet sitä, mitä me nyt kannamme. Ja silti – he ovat perusta kaikelle.
Sitten tajusin olevani kuvassa tasan saman ikäinen kuin vanhin poikani on nyt. Ja nyt, 42-vuotiaana, minä katson häntä ja näen vielä lapsen. Lapsen, joka vasta opettelee elämän suurten kysymysten alkeita.
Mutta silloin tuossa samassa iässä minä olin satavarma, että olin jo aikuinen joka osaa kaiken. Pyörremyrskyinen, itsevarma ja samaan aikaan täysin eksyksissä, mutta aikuinen silti. Ja vitsi miten nuorilta näytämmekään noissa kuvissa.. Nyt on tullut se päivä, kun eron huomaa todella – vaikka se ei iso olisi ulkonäöllisesti, niin sen tuntee.
Ja juuri siinä kohdassa hämmennyin: Voiko olla mahdollista, että olen vasta nyt ”kasvanut aikuiseksi”?
Ei siksi, että ulkoisesti jotain olisi järisyttävästi muuttunut. Vaan siksi, että jokin sisäinen perspektiivi on vaihtunut.
Aikuistuminen ei ehkä ole hetki vaan kerrostuminen.
Pienten oivallusten ja viisauden hiljainen kasaantuminen.
Se, että näkee oman elämänsä polut vähän kauempaa: jo kuljetut, keskeneräiset, äkkimutkaiset ja ne, joissa viivähti liian kauan.
Kun katson nuorta minääni, katson samalla myös sitä kaikkea, mitä välissä on tapahtunut:
– iloa, joka on kasvanut vastuusta
– surua, joka on tehnyt minusta lempeämmän
– rakkautta, joka on muovautunut kärsivällisemmäksi
– ja haavoittuvuutta, josta on tullut tila hengittää
Ehkä aikuisuus on lopulta sitä, että hyväksyy sen, ettei ole enää se, joka oli joskus – ja silti sama sielu elää minussa.
Niin, olen ehkä vasta nyt kasvanut aikuiseksi. Mutta en siksi, että olisin valmis, tasapainoinen tai henkisesti mitenkään erityisen “valistunut”. Vaan siksi, että olen saanut tarpeeksi matkaa taakseni nähdäkseni sen nuoren minän uudessa valossa, ja itseni rehellisemmin.
Aikuinen minä ei tullut taloon rysäyksellä. Hän hiipi sisälle hiljaa, villasukat jalassa, kahvikuppi kädessä.
Hän asettui sohvan nurkkaan ja jäi sinne. Ei siksi että on pakko, vaan siksi että hänellä on nyt koti.
Kivasti pohdittu ja kirjoitettu.