Elämä ei pysähdy, vaikka kaikki ei mene niin kuin suunnitteli.
Kun meistä tulee vanhempia, meillä on monenlaisia odotuksia. Me kuvittelemme ensiaskeleita, puheensorinaa, päiväkotiin lähtöjä ja uusia ystäviä. Kuvitelmissa elämä etenee tutulla polulla, sellaista tavallista reittiä, jota moni muu näyttää kulkevan.
Mutta entä jos elämä päättääkin toisin? Meidän perheessämme se teki niin.
Kaksplussan haastattelussa kerroin meidän tarinamme – sen, millaista on saada kehitysvammainen lapsi, ja miten opin hyväksymään sen, ettei kaikki mennyt niin kuin olin kuvitellut.
Alkuun se teki kipeää. Ei siksi, etten olisi rakastanut, vaan siksi, että jouduin luopumaan kuvitelmista, joita olin kantanut mukanani jo kauan ennen kuin lapseni syntyi.
Jossain vaiheessa tajusin, ettei tämä ole välivaihe. Tämä on elämää nyt. Ei tauko, ei odotushuone, ei poikkeama muiden reitiltä – vaan meidän oma reittimme.
Ja siinä oivalluksessa tapahtui jotain tärkeää.
Elämä alkoi maistua elämältä taas. Arki sai rytmin, nauru palasi, ja hetkittäin aloin jo unohtaa, että mikään olisi koskaan ollut toisin.
En ole katkeroitunut. En siksi, että kaikki olisi helppoa tai kevyttä, vaan siksi, että olen hyväksynyt sen, mitä on. Kun ei enää taistele sitä vastaan, mitä ei voi muuttaa, vapautuu elämään sitä, mitä on jäljellä – ja se on paljon.
Meidän elämämme on erilaista, mutta se on myös täyttä, rakasta ja oikeaa. Siinä on kiireisiä aamuja, sotkuisia pöytiä, pieniä suuria edistysaskelia ja iltaa kohti rauhoittuvaa hiljaisuutta.
Kun ymmärsin, että tämä on meidän elämäämme nyt, en enää odottanut muuta.
Ja juuri silloin elämä alkoi hengittää uudestaan.
Lue juttu alta. Huom! Tätä kirjoittaessa artikkelissa on vielä pieni asiavirhe, jossa sanotaan minun itkevän öisin lapsen varsaongelmia😅, mutta se korjattaneen pian.
