Muistan yhä kirkkaasti sen ajatuksen, joka tuntui palaavan aina uudestaan ensimmäisten vuosien aikana kuopuksemme syntymästä: miksi juuri meille kävi näin? Ei katkerana kysymyksenä, vaan sellaisena hiljaisena hämmennyksenä, johon ei ole vastausta. Hetkellisinä lohduttomuuden tunteina, joista ei ollut ulospääsyä – vielä silloin.
Kun kuvittelee odottavansa tervettä lasta, mielessä on miljoona kuvaa tulevasta – ja sitten yhtäkkiä monikaan niistä ei toteudu. Tilalle tulee jotain ihan muuta yhtäkkiä, eikä sydän pysy heti perässä.
Sopeutuminen ei ole yksi päätös. Se on satoja pieniä hetkiä, joista rakentuu uusi kokonaiskuva. Hetkiä, joissa ymmärtää, ettei voi muuttaa kaikkea – mutta voi silti rakastaa täydesti – ja jatkaa elämää. Meidänkin pettymys ja omanlaisensa suru hälvenivät vähitellen. Ne eivät kadonneet kokonaan, mutta pehmenivät.
Eräs tuttuni sanoi taannoin, että poikamme on onnekas, kun hän on saanut tulla maailmaan niin hyville ja rakastaville vanhemmille. Nuo sanat koskettivat ja tavallaan ymmärrän, että niissä on jotain totta.
Ehkä tämä ei ollutkaan sattumaa. Ehkä meidän piti juuri näin löytää toisemme – hänet, joka opetti mitä on läsnäolo ja hetkessä eläminen, sekä minut, joka oppi näkemään kauneuden ilman ehtoja ja ymmärtämään erilaisuutta.
Nykyään kysyn enää harvoin miksi meille kävi näin. Useammin huomaan ajattelevani: onpa onni, että meillä on asiat juuri näin.
