Erityislapsen kanssa iltarutiinit ovat oma taiteenlajinsa. Niissä on rytmi, jota ei voi hoputtaa, ja järjestys, jota ei voi useinkaan rikkoa ilman seurauksia. Ne ovat yhtä aikaa meidän iltojen haaste ja paras turvasatama.
Meidän illat eivät ala kynttilänvalosta tai rauhallisesta musiikista, vaan hepulista. Se tulee aina, ilman poikkeuksia. Joka ilta, joskus jo iltapalan jälkeen, joskus vasta sängyssä. Nauru, hypyt, kiljahdukset – kuin koko päivän ilo ja energia olisi varastoitunut siihen hetkeen. Me vain katsomme vierestä ja odotamme, että hepuli käy ensin huipussaan ja sitten alkaa laskea. Ja nauretaan mukana, koska se ilo tarttuu väsyneimpäänkin.
Kun muilla ehkä himmennetään valoja, meillä raikaa nauru. Ja se on ihan ok.
Iltapalan jälkeen siirrytään hammaspesulle, johon liittyy enemmän säätöä kuin luulisi: harja lentää, sitä pureskellaan, tahna katoaa jonnekin. Mutta kun siitäkin selvitään, alkaa ilta pikkuhiljaa asettua uomiinsa.
Poika saa mennä omaan sänkyyn hyvissä ajoin ennen nukahtamista. Se on hänen oma maailmansa: sängyssä saa loikoilla, leikkiä, kääntyillä ja hymistä rauhassa – ja pomppia. Mutta pian sen jälkeen laskeutuu hiljaisuus, tai jos hepuli on venynyt liikaa – itku.
Se on merkki minulle. On aika mennä peittelemään ja ehkä laulamaan. Laulan hiljaa, silitän peiton päältä, ja jossain kohtaa huomaan, että pojan silmät alkavat painua kiinni. Hetki on täynnä lämpöä ja rauhaa, leveitä hymyjä – sellaista arjen pyhyyttä, jota ei saa kiireellä aikaan. Meillä ei ole rutiineista huolimatta tiettyä nukkumaanmenoaikaa – vaan mennään pojan ehdoilla, koska kokemus on näyttänyt ettei muu toimi. Jos hän on nukkunut päiväunet aiemmin päivällä, niin yöunille nukahtaminen siirtyy myöhempään ja toisin päin. Yksi ja sama aika aina ei toimi, ja se on ihan ok sekä jopa helpoin meille kaikille: silloin mennään nukkumaan, kun lopulta oikeasti ja kunnolla väsyttää.
Joskus mietin, miten paljon nämä iltarutiinitkin kertovat elämästä muutenkin. Että ennen kuin voi rauhoittua, täytyy ehkä ensin vähän riehua. Että rauha ei aina tule hiljaisuudesta, vaan toistosta ja tuttuudesta.
Että rakkaus piilee juuri näissä pienissä, toistuvissa hetkissä – niissä, joissa ollaan niin väsähtäneitä ja kuitenkin niin levollisia.
Ja kun viimein sammutan valot ja huoneeseen jää vain pojan tasainen hengitys, tiedän, että huomenna kaikki toistuu taas. Hepuli, hammaspesu, hyminät laulut, uni… vai miten se järjestys nyt menikään.
Meidän iltarutiini.
Meidän rauha.
Toisinaan herään keskellä yötä uuteen hepuliin, mutta onneksi vain harvoin! 😀
