Erityisen poikamme vanhempainillassa kävi ilmi jotakin, mitä en ollut osannut sanoa edes itselleni koskaan ääneen. Joku vanhemmista sanoi sen suoraan:
koulu on meidän pelastus. Ei siksi, että haluaisimme lapsistamme eroon, vaan siksi, että silloin arki pysyy kasassa. Päivät kulkevat rytmissä, elämässä on ennakoitavuutta, ja me aikuiset saamme edes hetken hengittää.
Kun kuulin sen lauseen jonkun muun suusta ääneen, tunsin kuin taakka olisi tippunut harteiltani: näinhän se on! Sitä lausetta seurasi jatkototeamus siitä, että kesäloma oli aika raskasta aikaa, enkä voi kuin samaistua siihenkin.
Meilläkään ei ole mitään muuta kunnollista omaa aikaa kuin se, kun lapsi on koulussa. Ei säännöllistä hoitoapua, ei vahvaa tukiverkostoa, ei säännöllistä hengähdystä – paitsi se arkipäivien aika joka alkaa siitä, kun koulukyyti vie.
Ennen kuvittelin, että lomat ovat ihanaa yhdessäoloa ja niinhän ne tietysti ovatkin, mutta ei enää nykyään samalla tavalla kuin ennen. Kun poikamme oli pienempi, oli helpompaa heittäytyä kesälomalla aikatauluttomaan arkeen ja nukkua pitkiä aamuja yhdessä, nauttia pitkistä illoista, mutta ei enää nykyään samalla tavalla. Kun arjen rakenne katoaa, katoaa myös jaksaminen jostain kohtaa mukana.
Kun vauhtia, voimaa ja tahtoa on tullut pojalle huomattavasti enemmän, on arjessa pakko olla rytmiä ja ennakoitavuutta – myös kotona. Huomaan myös, että työntekoni ei enää ole helppoa pojan ollessa kotona, joten jotta voin työskennellä vähänkin, kouluaika ja iltapäiväkerho ovat todellakin pelastus.
Erityislapsiperheen arki on rakkaudentyötä, mutta se on myös jatkuvaa valppautta, säätelyä ja pientä varpailla kävelyä. Kun koulu tuo siihen rytmin ja rauhan, se ei ole pakoa lapsesta – se on hengähdystauko, joka tekee kaikesta mahdollista.
Ehkä meitä on enemmänkin, jotka ajattelevat näin, mutta eivät sano ääneen. Ehkä erityisvanhemmuuteen kuuluu myös se, että oppii hyväksymään oman rajallisuutensa.
Ja että rakkaus ei ole yhtään vähempää, vaikka välillä odottaisi maanantaita vähän liian innolla.
