Tällä viikolla vanhin poikani täyttää 20 vuotta! Huomaan kysyväni itseltäni saman kysymyksen kuin silloin, kun hän oli vastasyntynyt: Teenkö minä kaiken oikein?
Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika, vaikka se tuntuu yhdeltä hujaukselta. Siihen mahtuu vauva-arjen onnea ja sumua, valvottuja öitä, uhmaikää (noh, meillä ei tätä hirveästi ollut), koulun alkuja, murrosiän hiljaisuuksia ja niitä hetkiä, kun ovi käy ja lapsi lähtee useammin omille teilleen – vähän liian itsevarmana ja liian nopeasti äidin makuun. Ja silti tämä kysymys ei ole kadonnut mihinkään.
Olenko tarpeeksi tai liikaa läsnä? Olenko liian rento tai tiukka? Olenhan turvallisen tuntuinen vanhempi?
Nyt, kun hän on iältään aikuinen, mietin teenkö oikein, kun en enää niin puutu – tai kun puutun, ohjaan, varmistelen. Äitiys ei todellakaan lopu siihen, että lapsi kasvaa isoksi, se vain muuttaa muotoaan.
Nykyään en hänen kohdallaan enää sido kengännauhoja tai tarkista läksyjä. Sen sijaan kuuntelen puolihuolimattomia lauseita, joihin on kätketty enemmän kuin sanat kertovat. Opettelen kovasti olemaan kysymättä liikaa, mutta olemassa kuitenkin. Olemaan taustalla – valmiina heti, jos tarvitaan.
Välillä mietin, olisiko pitänyt tehdä jotakin toisin. Sanoa enemmän, vähemmän, olla kärsivällisempi. Rohkeampi tai rennompi. Ja samaan aikaan katson tätä 20-vuotiasta ja ajattelen: jossain kohtaa olemme tehneet niin paljon oikein.
Viime kesästä lähtien olen joutunut äitinä kovaan kouluun pojan ollessa armeijassa. Vaikka etukäteen minuakin jännitti tämä uusi askel ja aika perheemme arjessa, niin eihän se nyt niin kamalaa ole ollut. Edessä päin siintää silti jonain päivänä vieläkin isompi askel; omaan kotiin muuttaminen. No, ei mietitä sitä vielä! Nautitaan tästä ajasta kun arkea saa jakaa nuoren aikuisen lapsen kanssa, sekään vaihe ei ole ikuista se!
Äidin rakkaus on jatkuvaa epäilyä ja puntarointia, yritystä tehdä parhaansa niillä tiedoilla ja voimilla, jotka kussakin hetkessä on. Jos tämä on väärin tehty, niin sitten väärin on tehty rakkaudella. <3
