Meillä on yksi perinne yli muiden: leffailta. Se alkaa yleensä niin, että joku valitsee elokuvan, toinen asettelee sohvatyynyt mukavasti. Keitän yleensä iltakahvia. Elokuva on melkein alkanut, kun kolmas kysyy – syödäänkö jätskiä? Tai sitten sohvapöydälle ilmestyy karkkeja ja sipsejä. Kaikki hakeutuvat omille paikoilleen, vähän lähemmäs toisiaan kuin arkena muuten.
Siinä minä, joka olen vannonut ties montako kertaa että pysyn sokerittomalla linjalla enkä ainakaan herkuttele iltaisin, taivun taas – useimmiten ainakin. Hetkessä on helppo sanoa joo, mutta sitten omatunto alkaa kolkuttaa. Kun totuushan on että “ihan pieni herkku” ei ole niin pieni silloin, kun omia tapoja pyrkii muuttamaan. Se ei ole vain yksi jätski kaiken itsensä tsemppaamisen, mielitekojen välttelyn, päätösten ja onnistumisten keskellä.
Siltikin, siinä hetkessä ei ole kyse vain jätskistä tai siitä herkusta. Siinä on kyse siitä, että ollaan yhdessä. Että on vähän juhlaa keskellä tavallista arkea. Että saa olla osa sitä samaa hetkeä, samaa rytmiä, samaa “meidän perhettä”.
Se on yllättävän vaikea kohta. Koska en halua tehdä ruoasta numeroa. En itselleni, enkä varsinkaan lapsilleni. Eikä ole kivaa kieltäytyä jostain, minkä toinen on ostanut ajatuksella yhdessä nautittavaksi. En halua, että meidän kotona mikään hyvä juttu on kiellettyä tai latautunutta.
Nämä kaksi maailmaa… muu perhe joka ei mieti syömisiään ja minä törmäävät yllättävän usein. Arjessa, joka ei ole rakennettu vain yhden ihmisen tavoitteiden ympärille. Perheessä, jossa jokaisella on omat rytminsä, mielitekonsa ja tapansa, joita en halua yrittää pakottaa yhteen muottiin.
Valitsenko sen, että sanon ei, vai valitsenko sen, että otan muiden kanssa yhdessä jätskin, ranskiksia, pizzaa tai muuta ja siirrän taas vähän sitä rajaa, jonka yritin itselleni piirtää?
Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina.
Ja ehkä olen tullut siihen, ettei tähän ole yhtä oikeaa vastausta. Ei sellaista, joka toimisi joka päivä ja ilta, jokaisessa tilanteessa.
Elämä ei ole pelkkää laskemista – mutta ei myöskään pelkkää ajattelematonta menemistä.
Sen pitäisi olla sellaista, että voi nauttia yhteisissä hetkissä… ja silti välillä pysähtyä itsesä äärelle, ilman syyllisyyttä.
Loppujen lopuksi kyse ei ole vain siitä, mitä syön, vaan siitä, millaista elämää haluan elää.
Ja siihen kuuluu sekä jätski-iltoja… että niitä hetkiä, kun sanon hiljaa itselleni: tänään EI.
