Luopumisia

Meidän kodin sekamelskassa on pari – kolme laatikkoa, jotka ovat pysynyt lähes koskemattomana kohta seitsemän vuotta, osa sisällöstä jo kaksikymmentä vuotta. Siellä ne ovat: lastemme vauvavaatteet, riepuja, pieniä töppösiä. Ne kaikkein pienimmät kietaisupaidat, potkuhousut ja yöpukujen minikoossa olevat sydänkuviot. Olen jo vuosien varrella laittanut paljon kiertoon – huonoimpia pois, parempia kierrätykseen – mutta jokin osa on aina jäänyt. Ei siksi, että kuvittelisin niille vielä tulevan käyttöä meidän perheessä, vaan siksi, että ne ovat täynnä muistoja. Joko kyseessä on itse harkiten ostamani ihana vaate tai joku muu, mihin liittyy tiettyjä muistoja. Ja ne kaikki pitävät sisällään tuoksun, joka ei tunnu haihtuvan mihinkään: meidän vauvojen tuoksun.

Olen joskus tarjonnut vaatteita tutuillekin maksutta, mutta arvaat varmaan – vauvavaatteita on nykyään jokaisella varastossa ja moni haluaa hankkia omansa nimenomaan itse, uutena. Ymmärrän sen. Mutta samalla se ehkä vahvisti tunnetta: nämä ovat minun muistojani, minun käsiini jääviä aikakapseleita, joista en ole ollut valmis luopumaan.

Mutta nyt.

Nyt minulla on pitkästä aikaa ihana tuttu, joka odottaa ensimmäistä lastaan. Ja hänelle kelpaavat minun kauan säilyttämäni vauvajutut! Kun avasin laatikoita taannoin ja aloin tutkia, mitä kaikkea sieltä vielä löytyykään, sydän vähän muljahti. Ne vaatteet tuoksuivat vieläkin vauvalle… meidän vauvoille. Ja siinä hetkessä minusta tuntui, kuin joku olisi silittänyt vanhaa haavaa, joka ei ole ollut varsinaisesti kipeä enää vuosiin, mutta jota ei ole koskaan ihan kunnolla käsitelty.

Miten sellaisesta tuoksusta luopuu? Miten päästää irti ajasta, joka ei palaa?

En tiedä. Mutta yritän.

Ja jotenkin tämä luopuminen tuntuu yllättävän terapeuttiselta. Pesen vaatteita, viikkaan, lajittelen, pakkaan. Jokainen pieni body on kuin askel jonkin sisäisen prosessin läpi, prosessin joka on ehkä odottanut vuoroaan. Sitä ei ole helppo selittää, mutta tunnen sen. Ikään kuin jokainen pesu huuhtelisi palan jotain vanhaa surua ja jokainen viikattu vaate auttaisi hyväksymään hetkiä, joihin en saanut aikanaan oikeanlaista päätöstä.

Kun saimme meidän nuorimman lapsen – rakkaan, toivotun ja kauan odotetun – elämä ei mennytkään niin kuin olin kuvitellut. Kaikki ne pumpulihaaveet, joita kannoin mielessäni ennen hänen syntymäänsä, muuttuivat nopeasti kovaksi todellisuudeksi. Alku oli raskas, ja vaikka rakkaus oli suurta ja huumaavaa, sekoittui siihen niin paljon pelkoa, surua ja epävarmuutta. Tiesin jo silloin, seitsemän vuotta sitten, että lapsilukumme oli täynnä. Mutta se tapa, jolla kaikki meni, jäi mielen perukoille roikkumaan – ehkä vähän vinksalleen, keskeneräisenä.

Ehkä tämä on osa sitä korjaamista.

Ehkä jokainen luovutettu vaate on pieni ele hyväksymiselle: tälle polulle, tälle perheelle, tälle tarinalle. Ajatus siitä, että joku uusi pieni ihminen saa pukea ylleen saman paidan, jossa minun lapseni viettivät ensimmäisiä hetkiään maailmassa, tuntuu hyvältä ja kauniilta.

Luopuminen ei ole aina menetystä. Se voi olla myös siunaus. Se voi olla tapa kiittää mennyttä ja samalla avata tilaa sille, mikä nyt on.

Ja ehkä kaiken tämän keskellä, löydän itseni vähän kevyempänä. Vähän valmiimpana päästämään irti, ja samalla kiittämään siitä, että sain pitää kiinni niin kauan kuin tarvitsin.

kuvat: Copyright Heidi Halonen