Teen töitä päivisin kotona hiljaisuudessa. Muut ovat koulussa ja töissä, ja minä saan olla rauhassa.
Voin juoda kahvini lämpimänä. Voin syödä silloin kun huvittaa. Voin tehdä töitä tehokkaasti – tai olla hetken tekemättä mitään, jos edellinen yö on mennyt valvoessa.
Periaatteessa tämä on luksusta. Ja silti huomaan usein odottavani iltaa. Sitä hetkeä, kun “työpäivä loppuu” ja saa vain olla – kun perhe tulee kotiin ja elämä alkaa. Ajattelen, että sitten minä istun alas, olen läsnä. Nautin.
Mutta sitten ilta alkaa. Laitan ruokaa, tiskaan, siivoan vähän. Siivoan vielä vähän lisää, koska joku kaatoi jotain jonnekin, ja joku levitti kaikki lelut uudelleen. Pyykit – ai niin ne piti pestä. Hetkinen, millä ne kuivuu huomiseksi?! Lisää pyykkiä. Nuorimman erityishaasteiden tarpeisiin vastaamista. Uudelleen. Ja uudelleen. Känkkäränkkää, koska päivä alkaa väsyttää. Seuraavan päivän valmistelua.. Vaihtovaatteet. Missä on se yksi hanska – entä ne sukat? Miksi kukaan ei koskaan löydä sukkiaan?!
Ja jossain siinä kohtaa – usein jo ennen puoltaväliä tätä kaikkea olen ihan poikki. Sitten pidän mikrotauon – vessassa. Istun alas ja huokaisen. Suljen silmät. Venyttelen kasvoja ja silmiä kuin Miss Suomi konsanaan.
Hengitän hetken. En vastaa heti, vaikka joku huutaa jossain.
Ja ajattelen: Ihana päästä kohta nukkumaan.
Se on pieni hetki. Ehkä kaksi minuuttia. Ehkä viisi, jos kukaan ei huomaa. Ja juuri kun ehdin ajatella, että nyt – nyt on täydellinen rauha – oven takaa kuuluu: “Äitiiiii…” Huokaisen.
Jos joku kysyisi, onko minulla omaa aikaa ja milloin, en ehkä sanoisi iltaa. Sanoisin: silloin kun istun vessassa ja kukaan ei vielä koputa. Sillä joskus elämä on juuri niin hullua, että vain vessassa saa hetken tuntea olevansa… supersankariäiti. 💛
