Puoli vuotta. Kun mietin tuota aikaa, se tuntuu sekä liian lyhyeltä että yllättävän pitkältä ajalta.
Aika on mennyt hämmentävän äkkiä. Päivät ovat täyttyneet perusarjesta, rutiineista, lasten aikatauluista, töistä ja niistä pienistä asioista, jotka pitävät elämän liikkeessä, vaikka jonkun elämä on päättynyt. En ole jäänyt paikalleni tai pysähtynyt pitkäksi aikaa. En koe surreeni pitkään. Ainakaan sillä tavalla, kuin olin ehkä kuvitellut surun yleensä näyttävän.
Isäni eli elämänsä suurimmaksi osaksi erillään minusta ja veljestäni. Se on ollut meidän todellisuutemme niin kauan kuin muistan. Välillä olen jopa etukäteen miettinyt, että kun se päivä joskus tulee, tuleeko siitä oikeasti mitään suurta tunnetta. Voiko surra syvästi ihmistä, joka on ollut enemmän taustalla, vain muutamina varhaislapsuuden muistoina kuin läsnä? Joku, joka on biologisesti läheinen, mutta arjessa etäinen.
Silti, kun isän kuolema tuli, se tuli shokkina. Täysin yllättäen ja odottamatta. Vaikka suhde oli etäinen, kuolema teki siitä lopullisen. Ei enää mahdollisuutta ottaa yhteyttä joskus myöhemmin. Ei enää ajatusta siitä, että “ehkä vielä joskus”. Se ovi sulkeutui lopullisesti, ja se tuntui.
Surun lisäksi tuli hyvin käytännöllinen todellisuus. Jouduin selvittämään asioita ihmisestä, josta en oikeastaan tiennyt mitään. Varaton henkilö, paperit, viranomaiset, kysymykset, joihin minulla ei ollut vastauksia. Se oli outo ja raskas yhdistelmä: hoitaa kuolemaan liittyviä asioita ihmiselle, jonka elämästä olin ollut sivustakatsoja – ja silloinkin vain kaukaa.
Ehkä juuri siksi suru ei ole ollut jatkuvaa, syvää aaltoa. Se on ollut enemmän hetkiä. Pieniä pysähdyksiä. Ajatuksia, jotka tulevat yllättäen ja katoavat taas. Haikeutta, hämmennystä, joskus jopa syyllisyyttä siitä, että elämä on jatkunut niin normaalina.
Olen pohtinut paljon sitä, miltä surun “pitäisi” näyttää. Ja samalla opetellut ajatusta, että mitään yhtä oikeaa tapaa ei ole. Kaikki suhteet ovat erilaisia, joten myös suru on erilaista. Se ei mittaa rakkautta, läheisyyttä tai merkitystä suoraviivaisesti.
Puolen vuoden jälkeen olo on rauhallinen. Ei tunteeton, mutta tasainen. Isän kuolema on nyt osa tarinaa, ei enää koko tarina. Se kulkee mukana, mutta ei vie kaikkea tilaa.
