Isäni kuoli hiljattain. Vaikka olimme etäisiä suurimman osan elämästäni, poismenon äärellä mieli pysähtyy. Suru ei katso läheisyyden määrää, vaan se on monisävyinen, joskus ristiriitainenkin kokemus.
Lapsena isä oli minulle tärkeä. Varhaisimmat muistoni hänestä ovat täynnä lämpöä ja huumoria. Muistan, kuinka hän oli tarkka kodistaan ja tavaroistaan – ja miten hän suuttui, kun minä ja veljeni sotkimme kaiken hetkessä. Hän osasi hassutella, imitoida muutamia suomalaisia julkkiksia ja olla hyvinä hetkinä hyvä isä.
Kalastus kuului isän elämään aina. Hän vei meitä lapsena ongelle, merelle, luontoon. Ne hetket ovat syvästi painuneet mieleeni. Ehkä juuri siksi rakastan merta tänäkin päivänä – sen tuoksua, pauhua ja jopa lokkien kiljuntaa. Ensimmäisiä kertoja olin merellä vauvana, sylissä tai vaarini paatissa vaunuissa, en edes muista. Mutta valokuvat muistaa.
Isän elämässä oli varjoja, joista osa seurasi häntä läpi koko elämän. Hän kamppaili alkoholismin kanssa, ja se jätti jälkensä meihin lapsiinkin. Äitini kuoleman jälkeen minä ja veljeni siirryimme asumaan lastenkotiin hyvin pieninä ja sen jälkeen sijaiskotiin. Näimme isää enää alkuun viikonloppuisin, kunnes yhteys hiljalleen hiipui kirjeitse kuulumisten vaihtoon ja muutamiksi tapaamisiksi vuosien mittaan.
Isän kuolema ei tullut täysin yllätyksenä, mutta silti se yllätti juuri sinä rauhallisena kesäisenä arki-iltana joka keskeytyi poliisien ilmestyttyä pihallemme. Sain kuulla että kun muita keinoja tai tietoja ei ole välittää suru-uutisia, niin poliisi tuo terveiset omaisille. Olin jo pitkään pelännyt sitä – sitä tunnetta, että jotain tapahtuu enkä voi vaikuttaa mihinkään, ja minä olen se, joka jää selvittämään kaiken. Etäisyys isään ei ole ollut vain tunnetta, vaan konkreettinen useiden satojen kilometrien välimatka. Mietin usein, miten ihmeessä osaan hoitaa kuolemaan liittyvät asiat, kun minulla ei ole kokemusta mistään tällaisesta. Ja nyt olen tässä – useiden kymmenien puhelujen, sähköpostien ja päivien googlettelujen seurauksena taas astetta viisaampi, miten nämäkin prosessit menee.
Isän poismenoa ympäröi surullinen hiljaisuus. Hän eli elämänsä loppuvaiheet eristäytyneenä, omissa oloissaan. Tiedämme, että joitain ystäviä hänellä vielä oli, mutta kukaan ei huomannut heti hänen lähtöään. Se, että kuolema jää huomaamatta, on ehkä yksi surullisimmista asioista, mitä ihmiselle voi tapahtua.
Nyt edessä on asioiden selvittämistä tyhjästä – papereita, päätöksiä ja kysymyksiä, joihin ei heti löydy vastauksia. Kaiken keskellä yritän pitää kiinni niistä hyvistä muistoista, niistä hetkistä, jolloin olin vielä pieni, ja isä oli läsnä.
Tämä teksti on myös tapa sanoa: lepää rauhassa, isä. Muistan ja näen sinut jatkossakin meren aalloissa, tuulen huminassa ja luonnon rauhassa. Uskon että sait vihdoin rauhan.
