Koin joitakin viikkoja sitten mieltä lämmittävän ja todella yllättävän, täysin puskista tulevan yllätyksen, kun joku äkkiä vilkaisten oudon niminen henkilö lähetti minulle somen kautta viestiä. Viestin luettuani tajusin nopeasti, että kyseessä on kaveri lastenkotiajoilta 30 vuoden takaa! Kaveri, jota olen yrittänyt etsiä viime aikoina löytämättä. Kaveri, josta on jäänyt ikuiset hyvät muistot lapsuudesta. Olen siis asunut pikkuveljeni kanssa lastenkodissa noin 2-3 vuotta 6-8-vuotiaina Helsingissä.
Meidän lastenkotiin muuton syynä oli äidin kuolema ja taustalla oleva tilanne, jossa oma vanhempi ei ollut kykenevä meitä hoitamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Mitä huonoa ja kritiikkiä ikinä lastenkodeista ja lastensuojelusta onkin vuosien varrella tullut vastaan, en ole koskaan törmännyt itse huonoon kohteluun tai siihen, että asioita ei olisi hoidettu, vaan päin vastoin. Huostaanottaminenkin tapahtui silmän räpäyksessä omasta näkökulmastani tuolloin lapsuudessa, mutta lempeästi, eikä meillä ei ikinä ollut turvattomuuden tunnetta missään vaiheessa. Sen sijaan saimme ikuisesti muistoissa pysyviä kokemuksia ja rakkaita muistoja.
Väliaikaisesta lasten turvakodista toiseen lastenkotiin
Kun meidät huostaanotettiin lapsina, asuimme ensin muistaakseni vajaa vuoden jossakin ns. akuutin avun lasten turvakodissa tms., jossa ei ollut pitkäaikaishoitoa vaan sellaista akuuttia apua kunnes tilanne selviää. Mielikuvat ja muistot tuolta ajalta ovat melko hataria, mutta lämpimiä. Muistan joitakin muita lapsia tuolta ajalta, mutta en kaikkia. Joka tapauksessa muistot ovat hyviä! Vietin tuossa väliaikaisessa lastenkodissa muistaakseni 6-vuotis syntymäpäivää, ja sain lahjaksi ihanan lasten olkalaukun. Kun tuli eskarini aika, meidät siirrettiin toiseen lastenkotiin Helsingin Puotilaan. Muistan itkeneeni, kun tuli ikävä meidän ns. omahoitajaa ensimmäisestä lastenkodista. Enää en muista millainen hän oli, mutta muistan tuon ikävän tunteen.
Puotilan Kotivuori oli kotimme seuraavat 2 vuotta. Tuona aikana kävin esikoulun ja ensimmäisen luokan Helsingissä. Ikimuistoiset 2 vuotta, josta jäi pysyväksi ystäväksi meidän omahoitaja ja rakkaiksi muistoiksi iso pino huikeita kokemuksia.
Lastenkodin arki oli kuin tavallista kodin arkea
Tuolloin 30 vuotta sitten ainakin meidän kohdallamme lastenkodin arki oli onnistuttu toteuttamaan todella kodinomaisesti. Lapsia oli sopiva määrä samassa lastenkodissa ja lapset oli jaettu tavallaan kahteen eri ”osastoon” vaikka samassa talossa ja kerroksessa asuttiinkin, toisessa oltiin me pienet ja toisessa teini-ikäiset. Sitten oli tuttuja hoitajia jotka työvuoroittain olivat kanssamme kellon ympäri. Minun ja veljeni lisäksi lastenkodissa oli kaksi muuta saman ikäistä sisarusparia ja muutama muu lapsi. Sopivasti meitä oli 3 saman ikäistä tyttöä ja 3 saman ikäistä poikaa näissä sisaruspareissa!
Lastenkodin arki rullasi rennosti kuin tavallisessa kodissa ikään, vaikka lapsia olikin useampia ja hoitajia. Oli ruokailuajat ja nukkumaanmeno ajat, koulun käynti ja harrastukset. Näiden välissä sai leikkiä ja touhuta vapaasti. Joskus pääsin omahoitajani luokse kylään ja ostoksille. Teimme myös reissuja tapahtumiin.
Parhaat muistot lastenkodin ajoilta ovat kesälomilta ja talven lapin reissuista
Kaksi lastenkodin kesää, tai osat kesistä vietimme porukalla kesäpaikassa, jossa majoituimme isossa mökissä järven rannalla. Kesäpaikassa oli oma uimaranta, laituri, rantasauna ja ruokailukatos/kesäkeittiö. Nuo kesät ovat sellaisia, mitkä eivät varmasti ikinä katoa mielestä, niin hauskaa meillä oli! Muistan rantaleikit ja uinnit, saunan tuoksun, tiskaamiset yhdessä ulkona, metsäleikit kavereiden kanssa. Mökin tuoksu, kesäyön kävelyt ulkohuussiin. Juostiin pakoon sudenkorentoja rannalla. Ampiainen pisti minua jalkaan. Niin ihanaa.
Kahtena talvena pääsin myös Lappiin lomalle muutaman lastenkodin hoitajan ja muiden lasten kanssa. Paikan nimi oli Kelokaira jossakin päin Lappia. Tuolta sitten teimme retkiä eri kohteisiin Lappia; Olos-tunturille, Pallakselle, Ylläkselle.. Pääsimme laskemaan tunturia liukurilla, näkemään poroja, opettelemaan hiihtämään. Tutustuimme ihaniin uusiin ihmisiin majoituspaikassa. Ehkäpä noista ensimmäisistä Lapin reissu -kokemuksista lapsena mieleeni onkin jäänyt sellainen ikuinen kaipuu Lappiin. Toisaalta ikuisesti mielessä asuu myös kaipuu ja rakkaus syntymäkaupunkia eli Helsinkiä kohtaan.
Rakkaat muistot synnyinkaupungista ja lastenkodista eivät haihdu koskaan
En tiedä missä kunnossa lastensuojelutyö nykyään on, uskoisin että perustukset toimivat. Ainakin meidän kohdalla lapsuudessa kaikki toimi moitteetta! Noiden muutamien lastenkotivuosien jälkeen me muutimme sijaiskotiin ja -perheeseen Pirkanmaalle asumaan. Siksipä siis itsekin täällä vielä asustelen, Helsinki vain rakkaana lomakohteena mielessä. Olisipa huikeaa palata seikkailemaan joku päivä tuonne lastenkodin ympäristöön Puotilaan sekä Pihlajanmäkeen, jossa oma lapsuudenkotini oli.
Lapin reissussa 
Minä, ekaluokkalaisena
4 ajatuksia aiheesta “Oma kokemukseni ja muistoni lastenkotielämästä”