En oikein tiedä mistä aloittaisin. Ehkä siitä, että viime yönä nukuin kuusi tuntia ja se tuntuu tällä hetkellä melkein luksukselta. En silti tunne, että olisin levännyt. Kroppa on väsynyt, silmäluomet painaa, mutta uni ei vaan tule – tai jos tulee, se ei kanna.
Kesä on mennyt enemmän tai vähemmän unettomissa merkeissä. Aluksi syytin aamun valoa – ne kirkkaat kevätaamut, jotka tunkevat silmäluomien läpi jo ennen linnun laulua. Sitten ajattelin, että ehkä tämä on vain yrittäjän loman jälkimaininkeja, kun rutiinit ovat täysin hukassa. Että ehkä keho käy yhä kierroksilla, vaikka päivät olisivat olleet keveämpiä.
Mutta nyt – tämä on jotain muuta.
Yöt menivät alkuun rikki tuttuun tapaan. Meillä on erityislapsi, jonka vatsavaivat ovat öisin ihan oma lukunsa. Se ei ole pelkästään heräämisiä, vaan valvomista, lohduttamista, kipujen kuuntelua ja joskus vaan vieressä olemista, kun mikään ei auta. Olen tottunut siihen, että unet ovat katkonaisia ja joskus ei nukuta ollenkaan. Mutta tänä kesänä rytmi on rikkoutunut toisenlaiseen hiljaisuuteen. Siihen, kun kaikki muut nukkuvat, mutta minä en.
Yhtenä yönä tällä viikolla nukuin kaksi tuntia. Seuraavana neljä. Joka yö toivon, että ehkä tämä on se yö, kun väsymys ottaa voiton, mutta uni ei suostu yhteistyöhön. Pahinta on se hetki, kun tiedän että nukahdan vasta aamuyöstä – juuri silloin kun kello alkaa jo hiljalleen lähestyä sitä hetkeä, jolloin tiedän joidenkin ”normaalien” ihmisten jo heräävän.
Olen miettinyt paljon, miksi uni ei tule. En tunne olevani varsinaisesti stressaantunut. En pyörittele työasioita päässäni enkä jää murehtimaan tulevia. Ainoa poikkeava asia elämässäni on se, kun pari viikkoa sitten sain kuulla isäni kuolemasta.
Surua ei voi aikatauluttaa. Se ei ilmeisesti näy aina itkuna tai lamaannuksenakaan. Joskus se asettuu kehoon ihan hiljaa, pistää kaiken sekaisin sisältä käsin. Ehkä se on nyt tullut yöllä, kun kaikki muu hiljenee. Ehkä se hiipii sydämeen juuri silloin, kun pitäisi saada levätä. En siis pyörittele öisin mielessäni isäni poismenoakaan tietoisesti, mutta ilmeisemmin asia ruksuttaa alitajunnassa.
En ole löytänyt tähän vielä ratkaisua. Ei ole teetä, meditaatiota tai hengitysharjoitusta, joka auttaisi.
Jos sinä siellä kamppailet samojen asioiden kanssa, haluan sanoa tämän: et ole yksin. Meitä on monta, jotka katsomme kattoa silloin kun muut näkevät unia. Meitä, jotka yritämme nukkua surun, murheen tai väsymyksen yli, mutta emme aina onnistu. Toisinaan ikääntyminen tuo uniongelmia mukanaan mutta toivon, ettei ole siitä kyse ihan vielä.
Ehkä joskus uni taas löytää tiensä perille. Sillä välin yritän olla itselleni lempeä. Ja ehkä sinäkin voit olla.
