Täytän tänään 43 vuotta. En tunne itseäni vanhaksi, mutten enää nuoreksikaan. Tunnen itseni lähinnä ihmiseksi, joka on elänyt tarpeeksi kauan ymmärtääkseen, ettei kaikkea tarvitse ehtiä, eikä kaikkea tarvitse jaksaa. Osaan rakastaa itseä ehkä paremmin.
43 vuotta ei tuo enää ikäkriisiä, mutta tulevaisuudessa joku isompi ikä voi toki niin vielä tehdä. Se tuo kummallista rauhaa. Sellaista, jossa osaan katsoa itseäni ja omaa elämääni hieman lempeämmin – ja ehkä vähän rehellisemmin kuin ennen. Palikat ovat niin sanotusti asettuneet paikalleen, ja hyväksyn kaiken eletyn elämäni – valintoineen, virheineen, haasteineen, iloineen kaikkineen.
Kun olin nuorempi, ajattelin usein, että elämä kulkee jotakin selkeää kaavaa pitkin. Että on vaiheita, jotka hoidetaan alta pois, ja sitten päästään siihen kohtaan, jossa kaikki on jotakuinkin valmista. Nyt tiedän, ettei sellaista kohtaa tule. Elämä ei valmistu – se vain muuttuu. Nuorena haaveeni tulevaisuudesta olivat aika yksinkertaiset; halusin perheen, oman kodin, kivan työn – ja ne kaikki olen saanut. Pitäisi siis periaatteessa olla tyytyväinen, eikö? Minulla ei koskaan ollut mitään polttavaa unelma-ammattia, en tiennyt lukiosta valmistuessakaan vielä mitä ihmettä opiskelisin. Jollain tavalla toivoin että minusta tulisi kampaaja – sitä ei tapahtunut, eikä se ole enää haaveenakaan.
Elämäni muuttui isoimmin silloin, kun erityislapsemme tuli osaksi perheen elämää. En tarkoita vain diagnooseja, papereita tai palveluja – vaan sitä tapaa, jolla maailma alkoi näyttää erilaiselta. Aikataulut menettivät merkitystään, suunnitelmat alkoivat elää ja jouduin opettelemaan kärsivällisyyttä aivan uudella tasolla. Sellaista kärsivällisyyttä, jota ei voi treenata etukäteen. Oli pakko alkaa elämään hetkessä, eikä vain haaveilla siitä.
Erityislapsen vanhempana olen oppinut, ettei voimaa aina tunnu olevan – ja silti sitä jotenkin aina on. Olen oppinut elämään asteen verran paremmin epävarmuuden kanssa, sietämään keskeneräisyyttä ja päästämään irti ajatuksesta, että kaiken pitäisi näyttää ulospäin järkevältä tai hallitulta. Usein se, mikä näyttää kaoottiselta, onkin sisältä käsin juuri niin hyvää ja toimivaa kuin se siinä hetkessä voi olla.
Olen myös lakannut odottamasta lupaa olla tällainen kuin olen. Äitinä, puolisona, ihmisenä ja naisena. En enää jaksa selitellä valintojani tai pahoitella sitä, etten sovi kaikkiin muotteihin. Elämä erityislapsen kanssa on opettanut, että tärkeintä ei ole muiden ymmärrys – vaan se, että itse tietää toimivansa sydämestään käsin oikein.
Tänä syntymäpäivänä en toivo suuria muutoksia. Toivon rauhallisia aamuja, pieniä hetkiä jolloin kaikki on hetken hyvin. Toivon, että muistan jatkossakin suojella itseäni liioilta vaatimuksilta ja verrata elämääni vain siihen, mistä olen tullut – en siihen, miltä muiden elämä näyttää.
Tänään nyökkään itselleni siitä, että olen selvinnyt monesta, kasvanut paljon ja edelleen jännittävällä matkalla kohti tuntematonta.
