Jos olisin rikas tyttö. En superrikas – en sellainen, jolla on oma lentokone ja hovimestari. Vaan sellainen riittävän rikas, että arki ei tökkisi joka toisessa mutkassa.
Gwen Stefanin biisi soi päässäni usein juuri esimerkiksi silloin, kun loma on ohi ja arki palaa. Tai no – yrittää palata. Todellisuudessa arki ei palaa nätisti aikataulussa, vaan rymistelee sisään kuin joku olisi unohtanut ilmoittaa sille, että nyt olisi tarkoitus olla skarppina.
Töihin paluu tökkii. Lapsi sairastuu. Aikataulut heittää. Ja mikään ei oikein kulje niin kuin toivoisi. Ei tule nukuttua ja mieli stressaa.
Jos olisin rich girl, heräisin varmaan rauhassa. Joisin kahvin hiljaisuudessa. Kukaan ei oksentaisi juuri sillä hetkellä, kun pitäisi lähteä. Kukaan ei ilmoittaisi yllättäen, ettei tänään muuten mennäkään sinne minne piti. Kalenterissa ei lukisi mitään. Työkonetta ei tarvisi avata aamulla, jos ollenkaan.
Todellisuudessa herään siihen, että joku tarvitsee jotain heti.
Ja sitten toista.
Ja kolmatta.
Ja siinä välissä yritän muistaa, että minullakin on työ, vastuita ja asioita, joita pitäisi saada aikaiseksi.
Rich girl -versiossa olisin varmasti se tyyppi, joka sanoo muille joilla elämä heittää rennosti: “Ei hätää, kyllä se siitä.”
Tässä elämässä sanon: “Odota hetki, etsin puhelinta… annan ensin lääkkeen lapselle… meidän pitää käydä lääkärissä… missä mun kahvi on… kuka huusi?”
Silti jollain kierolla tavalla – tässä lomaltapaluu hässäkässä on jotain mitä ehkä tarvitsenkin. Tämä on sitä elämää, jossa suunnitelmat on enemmän suuntaa-antavia ja arki opettaa joustamaan, vaikka ei aina huvittaisi. Ja paineen alla sitä saa usein enemmän aikaan kuin ilman aikatauluja.
Ja juuri silloin, kun mikään ei kulje, tekee mieli kuvitella hetki: If I was a rich girl… Ei siksi, että raha ratkaisisi kaiken. Vaan siksi, että mielikuvassa saan hengittää hetken. Kolmen minuutin biisin verran.
Sitten biisi loppuu ja jatkan taas. Koska tätä tämä on – ei täydellistä, ei siloiteltua, vaan ihan tavallista arkea.
