On päiviä, joina ei tapahdu mitään erityistä. Ja sitten on päiviä, joina tapahtuu kaikki.
Tänään aika pysähtyi pojan sängyn äärelle. Siihen kohtaan, jossa köllöttelin suurimman osan päivästä erityisen poikamme vieressä. Vatsatauti otti vallan, eikä päivän ohjelmassa ollut mitään muuta kuin olemista, odottamista ja toivomista.
Välillä autoin oksentamaan, välillä annoin pieniä tippoja vettä ja mehua – lääkeruiskulla, varovasti. Välillä nostin syliin ja odotin, jääkö kaikki sisälle vai tuleeko uusi kierros.
Siinä välissä ei ehdi miettiä huomista, sähköposteja tai tekemättömiä töitä. Ei ehdi pohtia, pitäisikö tai kannattaisiko. On vain tämä hetki ja tämä lapsi. Hengitys, käsi kädessä, pieni keho joka väsyy mutta yrittää silti.
Ja sitten ne hetket. Ne, jotka pysäyttävät ajan aivan kokonaan. Kun hän tarttuu käteeni. Painaa päänsä rintaani vasten. Hymyilee silmät kiinni, tyytyväisenä – vaikka olo on mitä kurjin.
Siinä ei ehkä ole mitään suurta eikä ihmeellistä ulkopuolelta katsottuna. On vain vatsatauti, lapsi ja äiti, joka ei liiku mihinkään. Ja silti – onko mitään kauniimpaa?
Nämä hetket ovat raskaita. Ne vievät voimat ja puristavat sydäntä. Toivoisi niin, ettei toisen tarvitsisi voida huonosti, ja kun tämä tauti on iskenyt jo toistamiseen tänä talvena.
Mutta samaan aikaan nämä ovat hetkiä, joissa kaikki turha putoaa pois. Jäljelle jää vain läheisyys. Turva, joka syntyy siitä, että toinen on siinä.
Kun aika pysähtyy, huomaan aina saman: Vaikka päivät ovat joskus raskaita ja arki väsyttää, juuri näissä hetkissä tiedän olevani juuri siinä, missä minun pitääkin olla.🤍
