Jos voisin palata ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun kaikki oli vielä “melkein tavallista”, sinne aikaan jolloin nuorimmaisemme ei ollut vielä syntynyt. Haluaisin todella sivistää tuon aikaista itseäni enemmän erilaisuudesta ja ennen kaikkea siitä, ettei tuntematonta tarvitse pelätä liikaa koskaan.
Tiedän että mikään järkipuhe nuoremmalle minälleni ei olisi karsinut kaikkia pelkoja ja sitä hysteriaa pois, mitä koin erityislapsemme syntymän jälkeen kun asiat menivät niin eri tavalla kuin mitä olin odottanut. Siltikin, ehkä joku viisauden siemen olisi voinut pehmentää matkaa, ja tehdä ensimmäisistä viikoista ja vauva-arjesta vähän rauhallisempaa ja ”normaalimpaa” omalle mielelleni.
Olisin halunnut nähdä elämässäni aiemmin enemmän erityislapsia ja vammaisia ihmisiä – ihan tavallisessa arjessa. Leikkipuistoissa, kouluissa, kaupoissa, kahvipöydissä – osana maailmaa, jossa me kaikki elämme. Ehkä minun olisi pitänyt opiskeluissani ja töissäni rohkeasti tutustua vammaisalaan silloin, kun opiskelin lähihoitajaksi nuorena. Ehkä silloin en olisi pelännyt niin paljon.
Ennen kuin meistä tuli erityislapsiperhe, pelkäsin tuntematonta
Pelkäsin sitä, että lapseni voisi olla “jotenkin erilainen”, olipa kyse sitten jostain vaikeammasta sairaudesta tai vaikkapa kehitysvammasta. Pelkäsin, että jos asiat ei aina menisi kuten ”normaalisti” – en itse jaksaisi, ettei minusta ja meistä olisi siihen. Että elämä muuttuisi liian raskaaksi ja liian vaikeaksi. Tiedän kyllä, kaikkihan aina toivovat tervettä lasta ja jollain tavalla pelkäävät, että mitä jos meille käykin eri tavalla. En usko että mikään kokemus tai tietämys saisi kaikkia pelkoja laantumaan, eikä pidäkään.
Kun nuorin poikamme syntyi ja jouduimme jäämään sairaalaan pidemmäksi aikaa, nuo vanhat, epämääräiset pelot eivät kadonneet yhdessä yössä. Ne vyöryivät ylitseni valtavina, hallitsemattomina pettymyksinä. Ei siksi, että lapsessani olisi ollut mitään vikaa – silmissäni hän oli täydellinen ja ihana vauva, enhän suostunut näkemään edes mitään muuta, minkä lääkärit jo aavistivat. Vaan siksi, että mieleni oli täynnä mielikuvia, joita en ollut koskaan päässyt purkamaan, kohtaamaan tai kyseenalaistamaan. Ja kaikki pumpuliset odotukset ja toiveet siitä, miten synnytyksen ja sen jälkeisen ajan piti mielessäni mennä, hajosivat hetkessä.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna nuo kaikki pelot ja täyttymättömät haaveet veivät minulta ne hetket, joista usein puhutaan vauvakuplana. Emme saaneet sitä pehmeää, vaaleanpunaista tilaa, jossa maailma pysähtyy ja kaikki muu katoaa. Jossa eletään vain pienen uuden perheen tulokkaan tarpeiden mukaan, häntä ihmetellen ja ihastellen. Sen sijaan leijuin jossain aivan toisessa todellisuudessa – kuin aallon harjalla, tasapainoa etsien, koko ajan valmiina kaatumaan.
Tänään tiedän, että pelkäsin eniten asioita, joita en tuntenut. Ja että tuntematon muuttuu usein osaksi elämää vasta, kun se saa kunnolla kasvot. En tiedä, olisiko mikään täysin muuttanut sitä, miltä kaikki itsestä tuntui. Aiempi tietämys ja ymmärrys olisi ehkä tehnyt erityislapsiperheen alkutaipaleestamme pehmeämmän.
Kaikkeen ei voi koskaan valmistautua
Toisaalta mikään ei varmaan olisi voinut valmistaa minua vauvan pitkään sairaalassaoloon. Ajatuksena se ei ehkä tunnu kauhealta, mutta kokemuksena käytännössä se oli todella raskasta. Olisiko muiden tarinat ja vastaavat kokemukset tästä voineet pehmentää omia tuntemuksiani? Nyt kun tätä mietin, luulen vahvasti että tätä puolta kaikesta ei olisi voinut millään pehmentää etukäteen – päinvastoin. Muiden rankat kokemukset olisivat voineet vain kasata enemmän pelkoa kaiken lisäksi siitäkin, että mitä jos joudumme jäämään sairaalaan pitkäksi aikaa, enkä saa olla koko ajan vauvani vierellä?
Olisin halunnut ennen kaikkea tietää etukäteen, että vaikka en olisi tätä polkua itse valinnut, minäkin voin silti oppia kulkemaan sitä, ja elämä on edelleen hyvää. Olisin halunnut osata ajatella etukäteen myös niin, että olipa lapseni millainen tahansa, minun tehtäväni vanhempana on tarjota hänelle aina paras mahdollinen lapsuus ja pohja elämälle; rakkautta, huolenpitoa ja tukea – niitä ei muuta mikään. Kysehän ei ole minusta, vaan toisesta ihmisestä – lapsesta, joka ei voi valita lähtökohtiaan.
