Pitkän harkinnan jäljeen päätin jakaa lyhyesti oman erilaisen sektiokokemukseni, jotta tietoa etsivät ja mahdollista sektiopäätöstään miettivät äidit voivat ehkäpä löytää tämän ja viisastua aiheesta. Tarkoitukseni ei ole missään nimessä kallistaa kuppia mihinkään suuntaan, mutta kertoa, että näinkin voi käydä.
Suunnitellusta sektiosta päättäminen vaatii aina paljon miettimistä silloin, kun se on valittavissa itse, ja vaikka ei vaatisikaan niin ajateltavaa siinä riittää väkisinkin kaikkine pelkoineen ja jännityksineen. Itselleni tapahtui suunnitellussa sektiossa juuri se komplikaatio, jota en uskonut todellakaan kohdalle osuvan, ja jonka sivuutin aina silloin kun sivistin itseäni ennen leikkausta kaikella mitä VOISI tapahtua.
Suunniteltu sektio lapsen perätilan takia
Meille sektio tuli synnytystapana vaihtoehdoksi lapsen perätilan takia, emmekä halunneet lähteä yrityksiin kääntää lasta oikein päin. Ennen leikkausta, keväällä 2018 kävin läpi useamman kerran kaikki sektion mahdolliset haitat ja komplikaatiot mitä netistä sattui löytymään, ja pohdin tarkkaan, hyväksynkö kunkin riskin. Riskejä ovat mm. verenvuodot, tulehdukset ja leikkaushaavan ongelmat sekä pitkä toipuminen.
Olin hetken (vain pienen hetken) valmistautunut jopa yrittämään synnytystä perätilasta koska sitä suositeltiin, ja lantion mitat olisivat sallineen sen. Perätilasynnytyksen riskit olivat lopulta niin isot omassa vaakakupissani, että en uskaltanutkaan lupautua siihen, ellei sitten tulisi supernopea syöksysynnytys jossa ei keretä muuten reagoimaan!
Vaan yhden mahdollisen asian sivuutin, eli sen, että puudutus ei aina tehoa leikkauksissa. Tästä löytyi varsin vähän tietoa sekä kokemuksia tuolloin ja ajattelin, että kun olen saanut aiemmin jo kerran selkäydinpuudutuksen polvitähystyksessä, ja se on toiminut silloin täydellisesti, niin eihän tuollaista nyt voi käydä. Varmaankin minkä tahansa leikkauksen kamalin mielikuva on se, että tuntisi kaiken mitä tehdään.
Miksi niin usein käy juuri se, mitä ei odota tapahtuvan?
Mutta kuinkas sitten kävikään. Sairaalassa tuntui heti alusta alkaen vähän siltä, että tänään ei kaikki mene putkeen. Osastolle piti saapua syömättä ja juomatta olleena jo seitsemältä aamulla, mutta leikkaussaliin lähdettiin vasta kolmen jälkeen iltapäivällä. Odotus oli piinaavaa, kun alkoi jo näyttää ensin siltä, että päivystyspotilaiden takia leikkaus siirtyy toiseen päivään. Ihan hullua muuten että tuollaisia siirtoja sattuu, ja varsinkin kun kyse on sektiosta!
Selkäydinpuudutuksen epäonnistuminen sektiossa
Leikkaussalissa valmisteluiden jälkeen anestesialääkäri ei löytänyt heti selästä oikeaa kohtaa, mihin pistää, vaan joutui pistämään useampia kertoja. Jo se oli tuskaa. Mietin siinä pöydällä pikaisesti, että noh, välillä näin käy ja eiköhän tämä tästä.
Sitten minulle sanottiin, että kohta puudutus alkaa vaikuttamaan etkä tunne enää mitään alavartalossa. Kuitenkin jo kerran aiemmin tuon puudutuksen kokeneena odotin ihmeissäni, että milloin se vaikutus oikein alkaa ja ihmettelin, kun tunsin edelleen minuuttien kuluessa vatsan pesun ja muut toimet. Mukana oleva henkilöstö rauhoitteli ja kertoi, että kuuluukin tuntea kylmää (kun aluetta putsataan) ja paineen tunne on normaalia leikkauksen ajan, ja se voi myös tuntua epämiellyttävältä, mutta ei kipeältä.
Sitten viillettiin. Tunsin sen, koko pitkän viillon. Puudutus varmasti vähensi sitä viillon tunnetta, mutta se vihlaisi, piitkään. Sen jälkeen viillettiin lisää ja pian alkoi vatsan kaivelu. Tuntui kuin sisuskaluja olisi revitty irti vatsasta ja samaan aikaan lähtisi ilmat pihalle, enkä voinut sille mitään.
Kerroin että minuun sattuu, mutta kesti aikansa ennen kuin pääsimme anestesialääkärin kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että on kyseessä oikea kunnon kipu eikä vain ”epämiellyttävä tunne”. Loppua kohden jo huusin kivusta ja paniikki alkoi häämöttää. Minulta kysyttiin, haluanko nukutuksen vai koitanko kestää siihen saakka kun lapsi on ulkona – päätin sitten kestää.
Loppu onkin sitten hämärän peitossa. Kun vauvamme syntyi, saimme nähdä hänet lyhyesti ja sitten sain nopeasti jotakin niin tehokasta kipulääkettä että muistikuvia ei ole leikkauksen loppuosasta enää. Luulin ensin jälkikäteen olleeni hereillä koko leikkauksen loppu ajan, mutta käytyämme miehen kanssa tapahtumia jälkikäteen läpi tajusin, että siinä vierähti melkein tunti ennen kuin olin itse heräämössä vauvan synnyttyä. Olin siis ollut jollain tavalla taju kankaalla. Onneksi mieleen jäi kuitenkin leikkauksen jälkeinen ensikohtaaminen ja imetysyritys heräämössä – vaikka se uninen muistikuva onkin.
Selkäydinpuudutus komplikaatiot ovat sektion riskejä
Selkäydinpuudutuksen epäonnistuminen on yksi monista leikkausten ja puudutusten riskeistä. Yleisempää lienee se, että puudutus loppuu kesken leikkauksen tai toimenpiteen. Joissain puudutustavoissa, kuten epiduraalissa, voidaan onneksi puudutetta lisätä kesken toimenpiteen. Kävin tapahtumat läpi myöhemmin ensin hoitajan, sitten sektiossa olleen anestesialääkärin kanssa. Selitystä sille ettei puudute toiminut, ei saatu. Valitsisin kaikesta tapahtuneesta huolimatta suunnitellun sektion uudelleenkin, mikäli tilanne sitä vaatisi – kuten lapsen perätila. Vaihtoehtona toki suositeltiin sitä alatiesynnytystä, mutta sen riskit olivat omassa puntarissani paljon isommat kuin leikkauksen.
Sektiosta toipuminen oli nopeaa
Vaikka itse sektion aikana tapahtui mitä tapahtui, toivuin kaikesta fyysisesti hyvin nopeasti. Leikkausta oli tekemässä tai ainakin viimeistelemässä niin taitava tekijä, että hän ompeli sektiohaavaan piilo-ompeleita, sulavalla langalla. Näin ollen minulle ei jäänyt tikkejä poistettavaksi, eikä edes näkyviin koko haavaan. Lisäksi sektioviilto tehtiin niin alas, ihan bikinirajalle tai jopa vähän sen alle, että sektioarpi ei näy mitään vaatteita pitäessä kenellekään. Tästä olen aika onnellinen. Nykyään arpea ei edes näe, jollei tajua oikein katsoa.. ja aika harvahan sen sijaintinsa vuoksi näkee. XD
Toipuminen sektiosta kävi tosiaankin nopeasti. Haava ei vuotanut yhtään, ja kaikki jälkivuoto oli hyvin vähäistä. Kun lähdin liikkumaan päivän kuluttua sektiosta, en muistanut pian enää koko haavaa. Tähän vaikuttaa varmasti se, että vauvamme joutui lasten teho-osastolle ihan eri osaan sairaalaa, ja olin pakotettu kävelemään monta kertaa päivässä tuonne toiselle osastolle, aika pitkän matkan. Toki alkuun se tuntui kesähelteillä ja hormonimyrskyssä maratonin suoritukselta, mutta helpottui nopeasti. Ja ihan varmasti jatkuva liikkeessä olo nopeutti omalla kohdallani parantumista.
Kommentoi/lähetä viestiä jos olet kokenut saman! Olisi kiva kuulla vastaavista muiltakin.
Otsikkokuva: Unsplash
4 ajatuksia aiheesta “Oma sektiokokemukseni”