Niin se lastenlaulu sanoo, ja jotenkin se osuu yhä vuosi toisensa jälkeen aivan oikeaan.Tammikuu on kylmä, hiljainen ja vähän hidas kuukausi. Aamut ovat pimeitä, iltapäivät vielä pimeämpiä, ja koko keho tuntuu olevan eri aikavyöhykkeellä kuin kalenteri. Silti jossain taustalla kuuluu vaimea kuiskaus: nyt pitäisi aloittaa uusi vuosi oikein, virkeänä, uusin voimin.
Minussa tammikuu ei taida koskaan herättää supersankaria. Se herättää ihmisen, joka etsii villasukkia, juo kahvin hitaasti ja miettii, minne etelän lämpöön pakenisi lomalle, jos vaan voisi.
Joulun jälkeen arki käynnistyy töksähtäen. Koulut alkavat, työt jatkuvat, ja juhlan jälkeinen tyhjä tila täyttyy nopeasti velvollisuuksista. Pitäisi olla virkeä, motivoitunut ja täynnä uusia tavoitteita. Mutta tammikuussa keho kysyy jotain muuta – lämpöä, unta ja rauhaa.
Lapsuuteni tammikuut muistan pimeinä, lumen täyteisinä ja kylminä. Kylmyys tosin ei ole jäänyt lapsuudesta mieleen mitenkään epämiellyttävästi, vaan silloin riemua riitti lumileikeistä ja koulun talviurheilusta. Missähän kohtaa minusta tuli vilukissa, joka ei oikein saa edes nenänpäätä ulos jos pakkasta on yli kymmenen astetta?
Miksi kovien pakkaskuiden arki onkin niin konkreettista. Eteinen täyttyy toppavaatteista, jotka eivät mahdu mihinkään. Auton ikkunat ovat jäässä silloinkin, kun on jo kiire – joskus jopa sisäpuolelta. Ulkona pakkanen nipistää poskia, ja sisällä patterit yrittävät parhaansa. Lapset kasvavat, mutta vaatteet eivät kasva mukana, ja jonkun pitäisi aina muistaa ylläpitää asusteiden varastotilannetta.
Tammikuu on myös kuukausi, jolloin huomaan tarvitsevani enemmän pysähtymistä. Ei lisää suunnitelmia, vaan tilaa hengittää – varsinkin silloin, kun arki vaatii tavallista enemmän. Kun yöt eivät aina ole levollisia ja päivät rakentuvat sen varaan, kuinka hyvin on sattunut nukkumaan.
Kun katsoo ikkunasta ulos, näkee silti elämää. Orava talvella ei pysähdy, vaan touhuaa pakkasesta huolimatta – hyppii oksalta toiselle, etsii ruokaa ja jatkaa omaa rytmiään. Ehkä tammikuu on vähän sitä samaa: ei täyttä pysähtymistä, vaan hiljaista selviytymistä ja arjen jatkamista.
Minulle tammikuu ei ole uuden elämän aloituskuukausi, vaan jonkinlainen välitila. Aika, jolloin ei tarvitse vielä tietää täysin, mihin on menossa. Aika, jolloin riittää, että pysyy lämpimänä ja tekee sen minkä jaksaa. Pakkasessahan mikään ei oikein kasva – mutta pinnan alla tapahtuu silti jotain.
Ehkä tammikuu onkin lupa olla hitaampi ja vähän keskeneräinen. Jokaisena päivänä ei tarvitse puristaa parasta versiota itsestään. Joskus paras versio on se, joka keittää lisää kahvia ja vetää villasukat jalkaan.
Tämä olkoon hiljainen kuukausi, jossa ei tarvitse todistaa mitään, vaan selvitä lempeästi eteenpäin.
