Skip to content

Heidi Halonen

Digiäidin elämää etätyön, kodin ja perheen pyörteissä

Rakas ja tapaturmainen laskettelu harrastus

Olin ekan kerran laskettelemassa noin 9-10 -vuotiaana perheen hiihtolomalla. Muisto ensimmäisistä mäenlaskuista on sekä traumaattinen että upea, outo yhdistelmä näistä. Pysyin heti pystyssä ilman ongelmia isossakin mäessä ja tuntui, kuin olisin laskenut jo kauan.

Muutaman laskun jälkeen se sitten tapahtui, kun lasten hississä en kokemattomana tajunnut väistää edellä menevän miehen ja lapsen kaaduttua. Ohjauduin hississä päin heitä ja lapaseni jäi kiinni hissikapulaan tai vaijeriin, en tarkkaan tiedä mihin. Kaaduttuani huomasin lapasen olevan veressä! Irroitettuani sen tajusin että pikkusormen kynsi oli irronnut alaosastaan ja törötti ihon läpi. Siihen loppui lyhyeen se laskettelupäivä.

Vauhti on ollut veressä jo 7-vuotiaana. Tässä mentiin liukurilla alas tunturia Lapissa:) Muistan sen, että jarruttaminen oli turhaa!

Myöhempinä vuosina lasketteluharrastus taisi saada tuulta purjeisiin kunnolla vasta yläasteella, kun koulun liikuntapäivinä mentiin laskettelemaan. Samaan aikaan sain omat ensimmäiset laskettelusukset. Lukioaikana kaikki talvet meni mäessä, satoi tai paistoi. Huippulukemia kun laskemaan on menty väkisin, on ollut varmaankin -28 asteessa ja sitten toinen ääripää oli joku pääsiäinen kun oli niin lämmintä ja märkää, että piti työntää sauvoilla vauhtia että pääsi mäen alas(:

Ei ensimmäistä ilman toista.. vai miten se meni

Lukion keskivaiheilla koin lasketellessa toisen tapaturman. Olin oppinut jotenkin hyppimään hyppyreitä ja tehnyt pitkiäkin lentoja suksilla, mutta sitten yksi epäonninen laskeutuminen joka taisi olla jopa vain 30cm hyppyristä ja tuli eteen yllättäen, katkaisi polvesta eturistisiteen. Kun en ennättänyt mukautua tiputukseen – vaikka se pieni olikin, niin polvi ei kestänyt. Ristiside leikattiin vuonna 2005 ja on toistaiseksi ’pitänyt’ mutta siihen loppui kaikenlaiset hypyt, valitettavasti.

Onneksi toistaiseksi on säästytty enemmiltä harmeilta. En muista tarkalleen, milloin olin ensimmäistä kertaa Lapissa laskettelemassa nuorena, mutta se oli ehkäpä 9-luokalla tai lukion ensimmäisellä, ja Rukalla, ja olin yksin. Ei ollut hajuakaan, miten tuolihissi toimii, enkä tajunnut vetää turvakaidetta eteeni ensimmäisellä nousulla. Heiluin siis jopa reilusti yli 10m korkeudessa ilman mitään turvaa, vyötä tai kaidetta edessäni! Monesti on jälkikäteen käynyt mielessä, mitä olisi voinut sattua!

Nykyään laskettelemassa tulee käytyä perheen kanssa silloin tällöin. Ehkäpä päästään vielä Lappiinkin kokeilemaan yhdessä. Mikä laskettelussa on niin upeaa? Se, Kun rinteen päällä päästää menemään. Kaikki muu häviää – ei ole stressiä, ei ole työtä, ei muita. Sen hetken kun liukuu alas, on vain minä ja rinne vasten suksen pohjaa. Ja se tärkein eli vauhti, ehkä pieni tujaus adrenaliinia. Lasketellessa pääkoppa toden teolla tuulettuu ja päivittyy – turhat pikkumurheet häviää.

Jos kysyt, mitä harrastaa – tässä vastaus!

Spread the love
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  
  •  

Ajatus aiheesta “Rakas ja tapaturmainen laskettelu harrastus”

Kommentointi on suljettu.