Nykyään puhutaan valtavasti omasta ajasta. Kun katsoo somea, oma aika kuvataan usein tyttöjen iltoina, pitkinä joogaretriitteinä tai viikonloppureissuina ilman perhettä.
Itselläni se oma aika on nykyään melkein tässä: 15 minuuttia yksin ruokakaupassa pohtimassa seuraavien päivien ruokalistoja.
Jos aletaan oikein pilkkua viilaamaan, enpä tiedä onko minulla mitään muutakaan omaa aikaa – ellei työhön uppoamista tai viittä minuuttia suljetun vessanoven takana lasketa mukaan. Erityislapsen omaishoitajuus tuo nimittäin oman, hyvin konkreettisen lisähaasteensa tähän paljon puhuttuun (ja mielestäni hieman yliarvostettuun) teemaan.
Mitä se ”oma aika” oikeastaan edes on?
Lähdetäänpä katsomaan asiaa vähän kauempaa. Koko elämämme on loppujen lopuksi omaa aikaamme. Kenenkäs muunkaan? Se on omaa elämää, oman näköistä arkea ja omaa polkua, jota rakennamme ja suunnittelemme joka päivä. Se on sitä aitoa omaa aikaa – ellemme sitten hukkaa itseämme jotenkin matkalla. Mitä muuta aikaa me tarvitsemme?
Arjessa termi kuitenkin mielletään usein irtiotoksi siitä niin sanotusta normaalista oravanpyörästä. Pois puolison tai perheen parista. On tehty lähes normi siitä, että kaikkien on pakko päästä säännöllisesti tuulettumaan kotiovien ulkopuolelle voidakseen hyvin.
Mutta mietitäänpä asiaa hetki kehon ja mielen hyvinvoinnin kannalta.
Arkeamme säätelee aika pitkälle yksilöllisesti käyttäytyvä hermostomme. Neurotieteen ja psykologian näkökulmasta mikään ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista kuin hyvinvointitrendit väittävät. Autonominen hermostomme ei nimittäin osaa eritellä kuormituksen lähteitä: sille stressaava työpäivä, hiillostava pomo, raskaat urheilutreenit ja jopa ystävien tapaaminen ovat kaikki pohjimmiltaan kuormitusta. Ne kaikki laittavat sympaattisen hermoston töihin. Kuten hermostomentori Airikka Nurmela muistuttaa Eevan haastattelussa, meillä ei ole erikseen työ- ja vapaa-ajan hermostoa. Kaikki asiat laittavat sympaattisen hermoston töihin.
Jos arki on jo valmiiksi äärimmäisen täyttä ja kuormittavaa, ”oman ajan” suorittaminen kodin ulkopuolella voi olla hermostolle vain yksi stressitekijä lisää.
Tarvitsenko minä omaa aikaa?
Hell yea! Totta kai tarvitsen. Mutta omassa elämänvaiheessani en osaa kaivata yksin lähtemistä jonnekin kauas, pitkiä kaveri-iltoja tai suuria urheilusuorituksia päivieni päätteeksi. Ei. Minun hermostoni kaipaa vain rauhaa.
Jos pääsen hetkeksi kävelemään yksin tai edes sinne kauppaan ilman, että kukaan kysyy mitään – se on jo paljon. Hetken hiljaisuus, vain minä ja omat ajatukseni. En koe jääväni mistään paitsi siinä, ettei minulla ole sitä yleisesti ihannoitua, kiiltokuvamaista omaa aikaa. Tämä riittää juuri nyt, tässä kohtaa elämää.
Ehkä meidän pitäisikin lakata mittaamassa oman ajan määrää tunneissa tai kilometreissä, ja alkaa mitata sitä minuuteissa, joina saamme vain hengittää ilman vaatimuksia. Oli se hetki sitten autossa, vessassa tai siellä maitohyllyjen välissä.
Mistä sinun arkesi pieni ”oma aika” löytyy? Riittääkö sinulle vähempi, vai kaipaatko isompia irtiottoja? Jos jälkimmäistä, niin palauttavatko ne todella – ja mistä?
Kuva: Olen kuvassa, tekoäly muokkasi taustaa! 🙂
