Parisuhde on joskus kuin vanha auto: vähän kolisee, välillä hajoaa, mutta kulkee silti, kun molemmat pitävät huolta siitä. Silti jotkut näyttävät ajavan sen lähes rallina – ovet paukkuvat, ääni kohoaa ja kohta ollaan taas kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Itse en taas en osaa kiukutella tai riidellä varsinkaan. En ainakaan sillä klassisella tavalla.
Sohvapsykologia herätti ajattelemaan
Katsoimme mieheni kanssa Laten ja Sarkun hurjat suunnitelmat -ohjelmaa. Pariskunnalla oli siinä pientä sanaharkkaa tämän tästä ja yhteistyö takkusi. Mieheni kommentoi: ”En mäkään kyllä jaksaisi työskennellä tuollaisen kanssa. Tai kuunnella tuollaista valitusta.” Molemmat osapuolet siinä kyllä sättivät toisiaan yhtälailla, mutta toinen ehkä enemmän aloitti ne tilanteet.
Nyökkäsin. Ihan sama täällä.
Ei siksi, että olisin täydellinen puoliso, vaan koska en vain osaa valittaa. Enkä riidellä. Tai oikeastaan – en halua. Mitä ihmeen hyötyä siitä on?
Olen enemmän jankuttaja kuin kiukuttelija
Jos minun pitäisi valita “parisuhteen vikavirtasuoja”, se olisi jankutus – se pieni varoitusvalo ennen kuin mikään oikeasti räjähtää. Sellaista kevyttä toistoa, jossa asia ilmaistaan uudelleen, vähän eri sävyllä, ehkä turhautuneena huokauksena. Ja lopulta annan periksi, koska toinen kuuli kyllä – hän vain aikoo hoitaa asian omalla aikataulullaan, omalla tavallaan, ja päättää itse.
Mutta kiukuttelu, draama, huuto ja “periaatteesta” jatkettavat riidat eivät sovi minulle. Olen ennemmin se, joka menee hiljaiseksi, pohtii, ottaa ehkä kupin teetä ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Se, joka päättää olla hyvällä mielellä, oli mitä oli.
Miten jotkut parit oikein osaavat riidellä?
Toisinaan ihmettelen niitä pareja, jotka voivat huutaa toisilleen täysillä ja seuraavana hetkenä saattavat olla kainalokkain sohvalla. Missä menee se maaginen raja, että molemmat tietävät, milloin huutaminen muuttuu loukkaamiseksi, vai onko rajoja? Ja ratkeaako mikään lopulta huutamalla?
Ehkä kyse on temperamentista, siitä puhuttaessa olen todellakin rauhallinen sielu. Ajattelen, että rauha ja hyvä mieli on arvokkaampaa kuin voitettu väittely ja siihen väittelyyn haaskattu aika.
Lapsille voi jankuttaa, aikuiselle ei tarvitse
Olen huomannut, että jankutuskin toimii lähinnä lapsiin. Siihen liittyy joku sisäänrakennettu toistomoodi, joka käynnistyy, kun ensimmäinen “pue nyt ne sukat” tai ”heräätkö jo kouluun” ei tuota tulosta.
Mutta aikuiseen ihmiseen se ei tehoa. Siksi olen pyrkinyt opettelemaan hengittämään syvään, antamaan tilaa ja pitämään suuni kiinni silloin, kun tekisi mieli muistuttaa vielä kerran. Koska lopulta – toinen ei ole tyhmä. Hän vain toimii eri tahdissa.
Meillä ei huudeta, mutta nauretaan kyllä. Ja mökötetään.
Meidän perheessä ja parisuhteessa on yksi äänekäs asia: nauru. Se ilmestyy yleensä silloin, kun joku on liian tosissaan. Kun yksi yrittää argumentoida ja toinen rikkoo sen yhdellä kevyellä vitsillä. Toisinaan sitten hiljaisuus kaikuu seiniltä, kun ei tee mieli puhua, saati huutaa. Ehkä se on meidän tapa riidellä?
Purkaa paineet huumoriin, hiljenemiseen ja jatkaa elämää.
Parisuhteen käyttöohjeeni
- Älä yritä korjata toista. Korjaa oma asenteesi.
- Jankuta vain, jos kyse on sukista, tiskikoneesta tai roskapussista.
- Huumori pelastaa enemmän kuin luulisi.
- Jos toinen ei vastaa heti, se ei tarkoita, ettei kuullut.
- Älä kilpaile siitä, kummalla on enemmän oikeassaolemisen tarvetta.
Ei tarvitse huutaa, kun voi ymmärtää.
Ei tarvitse voittaa, kun voi onnistua yhdessä.
Joskus hiljaisuus on se kaikkein rakastavin vastaus.
