Näin eteni päiväni sappirakon poistoleikkauksessa. Kellon ajat ovat suuntaa antavia mutta kaiken kaikkiaan asiat etenivät nopeasti, paljon en ehtinyt odotella ja ihmetellä joka oli todella hyvä juttu tällaiselle etukäteen hirmu paljon pelkäävälle, piikki- ja verikammoiselle ihmiselle.😅
08:00 Saavuin ohjeiden mukaisesti päiväkirurgiselle leiko24-osastolle (Tays Hatanpää). Ovissa luki heräämö, joten päättelin että tämä on sama ovi josta tulen iltapäivällä lähtemään kotiin jos kaikki menee hyvin. Vastassani oli avara aulatila täynnä nojatuoleja, joissa istuskeli joukko muita aikuisia jo sairaalavaatteisiin pukeutuneina. Päättelin heidän saapuneen osastolle jo aiemmin. Minut ohjattiin istumaan, kunnes hoitaja tulisi kutsumaan.
08:10 Minut kutsuttiin naisten pukuhuoneeseen jossa sain oman vaatekaapin. Hoitaja antoi minulle sairaalavaatteet ja tukisukat puettavaksi sekä ohjeisti tavaroiden säilyttämisestä. Hän kävi myös kevyesti ennakkotietoni läpi. Vaatteiden vaihdon jälkeen jatkoin odottelua aulassa muiden kanssa. Kuulin että yhdeksältä aloitetaan toimenpiteet ja kellonaika koskee meitä kaikkia. Siihen mennessä pitäisi olla vietynä puhelin vaatelokeroon piiloon, ja käyty vessassa. Joku tokaisi ääneen että tämähän on kuin koulussa luokkahuoneessa, ohjeita vastaanottamassa. Ikään kuin luokkahuoneelta tila vaikuttikin, koska kaikki nojatuolit osoittivat huoneessa samaan suuntaan ja olivat pikku riveissä.
08:15 Anestesialääkäri kutsui minut juttelemaan sivukäytävään (olin toivonut tapaamista etukäteen). Kävimme läpi pojalleni viime vuonna sattuneen nukutuskomplikaation ja sen, miten nyt on minimoitu riskit siihen, että minulle voisi sattua sama tilanne. Kerroin, etten halua nukutuksessa käytettävän nukutuskaasuja. Anestesialääkäri kertoi että minut leikataan ensimmäiseksi, kaasuista putsatut laitteet tukena. Voi miten tämä keskustelu rauhoittikasn oloani. Kerroin vielä että saatan sitten purskahtaa itkuun leikkaussalissa, johon lääkäri totesi että en tule kauan ehtimään itkeä. 😀
08:25 Fysioterapeutti (jota luulin ensin hoitajaksi kun nimet ja tittelit meni jännittäessä sekaisin) kutsui minut sivuhuoneeseen juttelemaan. Hänen ensimmäinen kysymyksensä ”millä mielellä täällä tänään” sai minut sitten purskahtamaan itkuun. Itku oli ollut tuloillaan jo jonkun aikaa ja nyt se pääsi pihalle. Kerroin pelkääväni tosi paljon. Siinä meidän keskustelumme laajenikin sitten aiempiin kokemuksiin mm. sektiosta ja totesimme että meillä on yhteistä, molemmilla on tapahtunut sektiossa puudutuksen epäonnistuminen ja olimme kokeneet ne kamalat leikkauskivut. Fysioterapeutti kertoi, kuinka hänelle on tehty elämän aikana jo 14 leikkausta ja että jokainen silti pelottaa aina. Mieleni rauhoittui tästä lisää. Kävimme vielä läpi ohjeita liikkumisesta leikkauksen jälkeen.
08:45 Odoteltuani vielä tovin aulassa ja viestiteltyäni miehelleni anestesialääkärin terveiset, vein puhelimen tutisevin polvin vaatelokeroon ja palasin istumaan aulaan.
N.09:00 En kerennyt juuri istuskella, kun anestesiahoitaja tuli kutsumaan minut ensimmäisenä kaikista. Hän ohjasi minut sivukäytävälle, jossa leikkaussalin edustalla odotti sänky, jonka luo sain jättää kengät ja takin. Leikkaussalissa pääsin asettautumaan leikkauspöydälle (vai tuoliko se on?), sain päähäni suojamyssyn, kasvoilleni happimaskin ja hoitaja alkoi laittaa kanyyliä suoneen toiseen käteeni. Rintaani ja selkääni laitettiin lätkät jotka yhdistettiin monitoriin, joka seuraa sydäntä ja hengitystä. Otsaankin kiinnitettiin jotkin seurantajutut. Anestesialääkäri kävi läpi tarkistuslistaa ja anestesian liittyvät asiat. Todettiin, että leikkaus saa alkaa.
09:10 Anestesialääkäri vaihtoi happimaskin johonkin tukevampaan versioon ja ilmoitti että saan ensin suoneen jotakin hyvin vahvaa kipulääkettä joka humahtaa kunnolla päähän. Ensin en tuntenut mitään, mutta yhtäkkiä tuntui, kuin lentäisin kovan tuulen mukana, ikään kuin koko huone lentäisi. Se tunne oli aikamoinen! Sitten kuulin, että nyt lähtee nukutuslääke suoneen, ja se voi kirvellä hetken käsivarressa. En tuntenut kirvelyä, vaan ikäänkuin hyvin puristavaa tunnetta joka levisi kämmenestä koko käsivarteen. Pohdin, levisikö aine vain käsivarteni kudoksiin.😅
Tuijotin tiukasti leikkaussaliin katon valoja ja muutaman sekunnin ehdin pohtia, miksi en tunne nukahtamisen tarvetta ollenkaan. Päätin pitää silmäni auki ja tuijottaa vaan tiukasti kattoa, jotta minun ei luultaisi nukkuvan vaikka en nuku! 😀 Mutta yhtäkkiä seuraava muistikuvani onkin vasta siitä, kun avaan silmäni heräämössä noin reilu tuntia myöhemmin.
Heräämön hoitaja kertoi leikkauksen olleen lyhyt ja tavallaan helppo, kaikki oli mennyt kuten pitääkin. Siinä sitten yritin heräillä hiljalleen ja käydä läpi kokemaani. Miten nopeasti ja helposti se pelottavin eli nukutus menikään. Tunnustelin vatsaani ja totesin että jotain siellä on tehty. Ihmettelin ääneen, oliko minulla ollut muka hengitysputkikin koska kurkussani ei tuntunut juuri mitään sen jäljiltä.
Sain lääkettä suun kautta ja ohjeen ottaa niitä tietyin väliajoin kotonakin.
Fysioterapeutti kävi jossain välissä moikkaamassa taas ja jätti ohjeita, miten pitäisi nousta sängystä ja liikkua vatsaa varoen. Totesimme kaiken menneen loistavasti peloista huolimatta!
11:15 Kävin vessassa. Kävely oli hieman huteraa ja päässä pyöri mutta onnistuin siinä itse! Vatsaan tuntui aika ikävästi sängystä ylös noustessa ja takaisin mennessä. Vessassa uskaltauduin nostamaan peilin edessä paidan reunaa ja näin neljä tähystyksen jättämää haavaa joissa oli teippi-haavalaput päällä. Muutamasta oli vuotanut verta enemmän, erityisesti navan kohdalta.
Sain välipalaa. Voi miten hyvältä maistuikaan sämpylä ja kahvi ! Kesken välipalan tajusin ja pelästyin sitä, että sämpylän välissä oli juustoa ja kurkkua joista olin saanut ennen leikkausta kovia vatsakipuja. Vaistomaisesti jätin syömättä osan näistä, mutta mitään kipuja ei syömisen jälkeen ilmaantunut. Ehkäpä kivut todella jäivät leikkauksen myötä saman tien historiaan.
Söin, lepäsin ja odottelin rauhassa heräämössä päivän etenemistä, sillä mieheni pääsisi vasta vähän myöhemmin minua hakemaan.
Anestesialääkäri kävi vielä muutaman kerran moikkaamassa ja varmistamassa että oloni oli ok, lisäksi seurattiin mahdollista kuumeen nousua (liittyy nukutuskomplikaatioihin). Kaikki oli hyvin, ja iltapäivällä yhden jälkeen lähdin pukemaan omia vaatteitani. Puettuani pääsin taas odottelemaan tuttuun aulaan, johon aamullakin saavuin.
Mieheni ja keskimmäisen poikamme saavuttua minua hakemaan heräämön ovelle, hälytin hoitajan paikalle ohjeiden mukaan ja sain luvan lähteä kotiin. Matkaani sain viikonlopuksi vahvempaa kipulääkettä ja reseptin perus kipulääkkeille.
Viikonloppu leikkauksen jälkeen meni kotona lepäillen ja pieniä liikkumisharjoituksia tehden. Toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä poistin ohjeiden mukaisesti haavalaput vatsalta ja kävin suihkussa. Navan kohdalla oleva haava vaikutti edelleen hieman erittävän, joten laitoin siihen uuden haavateipin suihkun jälkeen. Vahva kipulääkitys piti ensimmäiset päivät kivut hyvin minimissä ja pään kevyenä! 😅
Nyt on vasta kolmas leikkauksen jälkeinen päivä, mutta toistaiseksi olo on melko hyvä! Tähystyksen jättämiä haavoja kutittaa kovasti ja ärsyttää kun raapia ei saa! Vahvimman lääkityksen loputtua erilaisia kolotuksia, vatsalihasten vihlontaa ja jomotusta alkoi tulla esiin, mutta eiköhän se tästä, päivä kerrallaan.
