”Viesti Wilmasta” lukee taas puhelimen näytön yläreunassa. Juuri kun sain lähetettyä lapset kouluun ja istahdettua aamukahvin ja työkoneen ääreen. Tunnen kuinka verenpaine rinnassa läikähtää ja vedän syvään henkeä, mitähän nyt taas?!
Unohtunut läksy, välineet, liikunta vaatteet vai mikä? Huonon äidin syndrooma nostaa päätään. Taas minä unohdin lukea Wilmaa. Ihan kuin arjessani ei olisi muuta muistettavaa!
Ai lapsilla oli hiihtoa tänään – ja ilmoitus tuli näköjään eilen illalla. Eihän meillä ole suksiakaan!
Sitten kun unohduksia toisinaan kertyy useampia, opettajilta satelee tsemppimuistutuksia Wilman seuraamisesta. Mietin vaan, että kuka sitä koulua käy, minä vai lapseni? Miten ihmeessä pärjäsin itse koulussa aikoinaan ja muistin lähes aina kaiken? Vanhempien ei tarvinnut miettiä puolestani, mitä tuli läksyksi tai mitä kouluun pitää ottaa mukaan.
Wilma on aikamme vitsaus, joka onnistuu hiipimään osaksi elämää salakavalasti ja suoranaisesti stressaamaan!
Nykyajan Wilma on enää vain pieni raapaisu menneisyydestä, kun meillä oli paperisia viestivihkoja ja koululaput kiikutettiin kotiin repussa. Läksyt merkattiin kirjaan. Jos oppilas unohti merkitä läksyt niin se oli hänen virhe, ei vanhempien.
Siis tokihan se on todella kätevää että kaikki tieto on kännykässäkin saatavissa, ja että sieltä vanhempi voi helposti seurata lapsen koulun asioita. Se kuitenkin menee jotenkin yli, että läksyjen muistaminen on niin paljon vanhempien hartioilla.
Läksyjen teosta muistuttaminen on eri asia kuin yksittäisten tehtävien muistaminen, ja siinä on menty jotenkin metsään – odotetaan että vanhemmat pitävät itsensä kärryillä jokaisesta tehtävästäkin erikseen.
Jos vanhempi aina katsoo ja tarkistaa jokaisen tehtävän Wilmasta, kertooko se totuutta lapsen omasta huolellisuudesta? Ymmärrän tämän eskareiden ja ekaluokkalaisten kohdalla kyllä, kun vielä ei voisi odottaakaan että osataan merkata läksyjä, saati muistaa niitä.
Jos ollaan rehellisiä, niin nykyään se on enemmänkin vanhempien vikaa jos unohduksia tulee.
Usein kuvittelen hetkittäin itseni supervanhemmaksi: saan lapseni kouluun ajoissa, on menty nukkumaan hyvissä ajoin, hampaatkin on harjattu ja kaikki perusasiat kunnossa päivittäin. Erityinen pieni sisaruskin tulee hoidettua isompien ohella. Onnistun suorittamaan työni vaikka silmät kiinni valvottujen öiden jälkeen. Sitten kilahtaa se Wilma-viesti ja kumoaa kaiken? Unohdin taas!
Ei kai tässä voi kuin todeta yhä uudelleen, ettei kukaan ole täydellinen vanhempi, tai ihminen. Mutta miksi minä poden huonoa omaa tuntoa Wilman seuraamisesta? Lapsenikin tokaisee usein, mikset sä äiti katsonut tai muistanut!? Kyllä se unohtaja ja harmittelija olin omassa lapsuudessani minä itse, OMISTA kouluasioistani. Ei se ollut vanhempien vika jos jotain unohdin.
