Oletko huomannut, miten moni asia ympärillämme on muuttumassa? Helsingin Sanomissa julkaistiin äskettäin pysäyttävä kolumni siitä, miten nuoret aikuiset haastavat perinteiset käsitykset ihmissuhteista. Siinä missä millenniaaleille ja vanhemmille sukupolville parisuhde on usein ollut se kaiken A ja O, uusi sukupolvi ottaa ystävyyssuhteet yhtä suurella vakavuudella ja sitoutumisella kuin parisuhteen. Ystävien kanssa opetellaan kantamaan vastuuta, ilmaisemaan välittämistä ja – mikä tärkeintä – riitelemistä.
Kun luin tuota tekstiä, jokin minussa huokaisi helpotuksesta. Kyllä. Juuri näinhän sen pitäisikin olla. Mutta miksi meiltä ruuhkavuosien keskellä eläviltä aikuisilta tämä meinaa niin usein unohtua?
Erityisarki, kumppanuus ja se kaikkein rehellisin peili
Arjessa, jossa yhdistyvät – esimerkiksi – kolmen pojan kasvatus, yrittäjyys ja erityislapsen omaishoitajuus, elämä on usein tiukkaa projektinhallintaa. Puoliso on upea ja elintärkeä taistelupari siinä logistisessa suorituksessa, jota kutsumme arkiviikoksi. Me jaamme aikataulut, laskut, kauppalistat, lääkäriajat ja huolen tulevasta.
Mutta ystävä on usein se ainoa ihminen, jolle uskaltaa riisua kaiken suorittamisen.
Ystävän eteen pitäisi voida romahtaa juuri sellaisena väsyneenä ja kaatuvana versiona itsestään kuin sillä sekunnilla on – ilman pelkoa siitä, että huonosti nukuttu yö tai arjen kuormitus horjuttaisi yhteistä taloutta tai perheen venettä. Ystävyydessä on läsnä uskomaton vapaaehtoisuus ja vapaus: ystävä näkee sinut sellaisena kuin olet, ei siksi, että hänen täytyy, vaan siksi, että hän haluaa.
Kun ystävyydestä tuli suoritus kalenterissa
Kun ikää tulee lisää, ystävyyssuhteiden ylläpidosta tulee kuitenkin helposti syyllisyyden lähde. ”Pitäisi nähdä”, ”laitetaan kalenteriin” ja ”palataan kahden kuukauden päästä asiaan”. Pahimmillaan ystävyydestä tulee vain yksi rasti suoritettavien asioiden to-do-listalle, jota lykätään eteenpäin, koska oma hermosto on jo valmiiksi aivan ylikierroksilla.
Kirjoitinkin juuri edellisessä tekstissäni siitä, miten trendikäs ”oman ajan” suorittaminen kodin ulkopuolelle voi olla väsyneelle hermostolle vain yksi stressitekijä lisää. Jos ystävyyskin vaatii kuukausien logistisen suunnittelun, se alkaa tuntua työltä.
Nuoret haastavat meidät nyt ajattelemaan toisin. He jakavat tavallista, rumaakin arkea yhdessä ilman virallisia pönötyksiä.
Mitä jos mekin opettelisimme takaisin siihen? Siihen, että ystävälle voi laittaa viestin: ”Täällä on keittiö räjähdyspisteessä ja itku herkässä, tuutko istumaan mun kaa kahville tän kaaoksen keskelle?” Mitä jos ystävyys ei olisikaan se viikonlopun näkeminen jota suunnitellaan kuukausia tai jopa vuosi, vaan se viiden minuutin puhelu autosta kaupan pihalta, jossa saa sanoa ääneen kaiken sen, mikä mieltä juuri nyt painaa?
Terapian tavoitteena hyväksi ystäväksi kasvaminen?
Kyseisessä HS:n kolumnissa psykoterapeutti Ville Haikola heitti ilmaan upean ajatuksen: Mitä jos terapian tavoite olisikin entistä enemmän hyväksi ystäväksi kasvaminen? Se vaatii nimittäin taitoa olla haavoittuvainen, taitoa kuunnella ja taitoa pysyä rinnalla silloinkin, kun toisen elämä on solmussa.
Ruuhkavuosissa ne todelliset, syvät ystävyyssuhteet ovat kuin happinaamareita. Ne muistuttavat meitä siitä, keitä me olemme kaikkien niiden roolien – äidin, puolison ja arjen suorittajan – takana.
Ystävät kasvattavat meitä. He pitävät meidät kiinni itsessämme silloinkin, kun arki yrittää hukuttaa meidät matkalla. Ja ehkä juuri siksi ystävyyttä pitäisi varjella vähintään yhtä suurella intohimolla kuin parisuhteen kipinää tai vaikkapa yrityksen liikevaihtoa.
Miten sinä hoidat ystävyyssuhteitasi ruuhkavuosien keskellä?
Kuva: Ai
