Muistan vielä esikoisen odotusajan hämmästyttävän tarkasti. Sen tunteen, kun kaikki oli uutta ja vähän pelottavaa, ja samalla jotenkin pakottavan tärkeää oli tehdä kaikki oikein. Silloin sitä tutkii etukäteen kaiken mahdollisen ja hankkii helposti turhaakin turhempaa vauvan ja äidin tarviketta. Kun sitten toinen lapsi tuli, ajatus oli aivan toinen: kaupasta saa sitten kun tarvitsee ja vauva voi nukkua vaikka vieressäkin – edes pinnasängyllä ei ollut enää kiire.
Ensimmäiset lapsen perhejuhlat: Exceleitä, stressiä ja täydellisyyden tavoittelua
Sama ilmiö toistui, kun siirryimme perhejuhlien maailmaan. Ensimmäiset isommat juhlat – ristiäiset, myöhemmin rippijuhlat ja sitten ylioppilasjuhlat – tuntuivat projekteilta, jotka piti viedä läpi huolellisesti suunnitellen. Muistan, miten listoja syntyi useita: vieraslistoja, tarjoilulistoja, ostoslistoja ja aikatauluja. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös ajatus siitä, miltä kaiken pitäisi näyttää. Pitäisikö olla tietty värimaailma? Entä jos kattaus ei olekaan yhtenäinen? Entä kakun koristeet?
Viime kesän ylioppilasjuhlat veivät tämän kaiken vielä astetta pidemmälle. Suunnittelu alkoi melkein jo vuotta etukäteen ja sisälsi lukemattomia pieniä päätöksiä, jotka tuntuivat sillä hetkellä valtavan suurilta. Mieli ehti muuttaa suuntaa useamman kerran: ensin ajattelin tehdä enemmän itse, sitten päädyin tilaamaan, sitten taas mietin, olisiko pitänyt tehdä toisin. Kaiken taustalla kulki hiljainen paine onnistumisesta, joka ei oikein jättänyt rauhaan missään vaiheessa. Jotenkin tuo kaikki muistutti häiden järjestämistä aikanaan.
Nyt, kun keskimmäisen rippijuhlat lähestyvät, tunnelma on aivan toisenlainen
Juhlapaikka on varattu – myönnetään, hieman viime tingassa – mutta onnistuimme. Tällä kertaa en ole tehnyt loputonta listaa enkä avannut yhtään Exceliä juhlia varten. Sen sijaan huomaan ajattelevani, että suurin osa asioista järjestyy kyllä, kun niiden aika tulee.
Tarjoilujen kohdalla ajatus on yksinkertainen: mennään ehkä samalla kaavalla kuin aiemmin, koska se toimi silloin hyvin. Ei ole tarvetta keksiä kaikkea uudestaan vain siksi, että voisi. Ja jos jokin tuntuu liian työläältä, leipomot ovat olemassa juuri tätä varten. Niiden tehtävä on helpottaa arkea – myös juhla-arkea. Koristelujen suhteen ajattelen ensimmäistä kertaa, että vähemmän oikeasti riittää. Muutama kukka, siisti kattaus ja siinä se.
Tärkeintä perhejuhlissa on yhdessäolo
Jossain näiden vuosien aikana on tapahtunut pieni mutta merkittävä muutos ajattelussa. Enää juhlat eivät tunnu projektilta, joka pitää suorittaa mahdollisimman hyvin, vaan hetkeltä, joka saa olla keskeneräinenkin. Kun mietin omia muistojani muiden juhlista, en muista yksityiskohtia tarjoiluista tai koristeluista. Muistan tunnelman, ihmiset ja sen, miltä siellä tuntui olla.
Rippijuhlissa tärkeintä on lopulta se, että ihmiset kokoontuvat yhteen juhlistamaan nuorta, joka on saavuttanut yhden etapin elämässään. Se hetki, kun vieraat saapuvat, kahvikupit kilisevät ja keskustelu soljuu, on paljon merkityksellisempi kuin yksikään täydellisesti aseteltu tarjoilupöytä. Täydellisyys ei tee juhlista parempia, mutta rentous usein tekee.
Mitä rippijuhliin oikeasti tarvitaan
Kun kaiken kuorii pois, jäljelle jää yllättävän vähän asioita, jotka ovat oikeasti välttämättömiä. Tarvitaan paikka, jossa voidaan olla yhdessä, ihmiset, jotka haluavat tulla paikalle, ja jotain tarjottavaa, jotta juhlan tuntu syntyy. Sen sijaan ei tarvita täydellistä suunnitelmaa kuukausia etukäteen, kaikkea itse tehtynä tai loputonta huolta siitä, mitä muut ajattelevat.
“Kaupasta saa sitten kun tarvitsee”
Ehkä kaikkein tärkein ajatus, jonka kannan näihin juhliin mukaan, on sama, joka syntyi toisen lapsen kohdalla: kaikkea ei tarvitse olla valmiina etukäteen. Jos jotain puuttuu, sen voi hankkia sitten kun sen aika on. Jos jokin menee pieleen, sen voi korjata tai antaa olla. Ja jos jokin ei ole täydellistä, se ei oikeastaan muuta mitään olennaista.
Tänä kesänä aion järjestää rippijuhlat ilman ylimääräistä painetta. Teen sen, mikä tuntuu järkevältä, jätän tekemättä sen, mikä tuntuu turhalta, ja luotan siihen, että kokonaisuus kantaa.
Kuva: Copyright Heidi Halonen
