Olen sellainen jännittäjä, joka ei pelkää korkeita paikkoja tai pimeää. Spontaani extreme-yllytyshulluus elää minussa kaikin puolin muuten, mutta ei sosiaalisesti. Minua eivät jännitä fyysiset asiat, vaan tilanteet, joissa minun pitää olla vähän esillä.
Useimmiten ne liittyvät työhön. Yrittäjyyteen. Hetkiin, joissa pitäisi sanoa jotain järkevää, olla asiantuntija, näkyä tai kuulua edes vähän. Vastata, esiintyä, julkaista, ottaa kantaa. Olen elänyt tämän kanssa jo ihan pienestä pitäen, en tiedä miksi.
Jännittämiseni ei näy päällepäin. Se tuntuu enemmänkin sisäisenä vireenä, joka muistuttaa olemassaolostaan juuri ennen kuin painan lähetä, avaan suuni tai astun mukaan keskusteluun.
Välillä olen hämmästyttävänkin rauhallinen ihminen. Soitan puheluita ja vastaan viesteihin heti. Sanon mielipiteitäni, lähden uusiin juttuihin miettimättä. Ja sitten on niitä kausia, kun pelkkä ajatus “pitäisi palata tähän asiaan” aiheuttaa pienen sisäisen paniikin.
Kun mitään ei tapahdu, mutta päässä tapahtuu kaikki
Ulospäin omat jännittävät tilanteeni ovat usein täysin arkisia: Yksi sähköposti. Yksi puhelu. Yksi palaveri, jossa on viisi ihmistä ja agendana kolme kohtaa.
Sisälläni pohdin:
- sanonko liikaa
- sanonko liian vähän
- kuulostinko epävarmalta
- miksi sanoin sen sanan noin
- ajattelevatko muut tätä vielä illalla
- pitäisikö muuttaa jonnekin ja vaihtaa nimeä
Yliajattelu on siitä tehokasta, että se ehtii käsitellä koko elämänkaaren ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään.
Onneksi jännittämisen tila ei ole pysyvä
Se tulee ja menee. Ja olen huomannut, että sillä on vahva yhteys yleiseen kuormitukseen. Kun nukun hyvin, asiat ovat jotenkin kasassa ja elämä ei kaadu päälle samanaikaisesti kolmesta suunnasta, jännittäminen pysyy taka-alalla.
Mutta kun stressitasot nousevat, mieli päättää: Nyt analysoidaan ihan kaikki.
Yliajattelu on kuin ylisuorittava hälytin
Olen alkanut ajatella, että jännittäminen ei ole vika minussa. Se on vähän kuin palohälytin, joka reagoi myös paahtoleipään. Tarkoitus on hyvä: suojella, ennakoida, estää nolot tilanteet ja mahdollinen maailmanloppu. Toteutus on joskus… innokas.
Kun tämän ymmärtää, jännittämistä voi katsoa vähän etäämmältä. Ei aina pysäyttää, mutta joskus ainakin huikata: kiitos tiedosta, ei tarvita koko raporttia tähän väliin.
Joskus osaan pitää yliajattelun aisoissa
On päiviä, jolloin huomaan osaavani olla ajattelematta liikaa. Teen asioita ennen kuin ehdin jännittää ja luotan siihen, että selviän. Ja sitten on päiviä, jolloin jännitän sitäkin, etten jännittäisi.
Mutta ehkä tarkoitus ei olekaan päästä tästä tilasta kokonaan eroon. Riittää, että tunnistaa sen, eikä enää kuvittele sen kertovan koko totuutta itsestä.
Jännittäminen käy minussa välillä, toisinaan isosti, välillä ei lainkaan. Se kertoo usein enemmän kuormituksesta kuin minusta ihmisenä.
Ja ehkä siksi voin suhtautua siihen jo vähän huumorilla.. vaikka se välillä vaatii kahvia, taukoa tai ihan vaan hetken hengittelyä.
