Normaalilla elämällä tarkoitetaan usein jotain, mitä ei koskaan määritellä ääneen, mutta silti lähes kaikki tuntuvat tietävän, miltä sen pitäisi näyttää. Minäkin olen pitkään tiennyt.. ainakin luullut tietäväni.
On olemassa se sellainen hiljainen muotti, jossa arki rullaa, aikataulut pitävät suurin piirtein, yö palauttaa, keho toimii ennakoitavasti ja elämässä on tilaa joustaa. Ja jos näin ei ole, alkaa helposti miettiä, missä kohtaa on mennyt pieleen.
Mutta miten normaalia voi oikeastaan määritellä?
Olen miettinyt paljon sitä, miksi normaali elämä nähdään usein myös ansaittuna asiana. Ikään kuin siihen olisi oikeus vain, jos taustat ovat siistit ja historia ehjä. Jos ihminen on elänyt vuosia kaaoksessa ja löytää lopulta tavan elää, jota kantaa, sitä kutsutaan selviytymistarinaksi. Harvemmin normaaliksi.
Mutta miksi ei?
Ihminen voi olla ollut esimerkiksi alkoholisti, syrjäytynyt tai muuten pitkään aivan pohjalla. Hän voi olla mokannut elämässään pahasti, tehnyt vääriä valintoja ja elänyt vuosia tavalla, joka ei kanna. Ja silti jonain päivänä hän voi löytää merkityksen, rytmin ja tavan olla maailmassa. Elämän, joka toimii – ainakin riittävästi. Silloin hänen elämänsä on ihan yhtä normaalia kuin kenen tahansa muun. Ei parempaa eikä huonompaa.
Normaali ei ole ansioluettelo. Se ei ole suora viiva eikä täydellisesti suoritettu tarina.
Sama harha on tullut minulle vastaan aivan toisesta suunnasta. Erityislapsiperheessämme elämä ei ole väliaikaisesti erilaista. Se ei ole vaihe, josta palataan takaisin normaaliin, kunhan jaksaa vielä vähän. Tämä on se elämä.
Arkemme ei ole katkennut versio jostain toisesta todellisuudesta, eikä harjoitus parempaa varten. Se on pysyvä lähtökohta, jonka ympärille kaikki rakentuu: aikataulut, jaksaminen, odotukset ja toiveet.
Moni puhuu palautumisestakin, kuin se olisi luonnonlaki
Että kun nukut tarpeeksi, liikut myös vähän, syöt oikein ja rauhoitut, keho ja mieli palaavat tasapainoon. Ikään kuin elämässä olisi aina jokin nollapiste, johon voi palata.
Minulle on vähitellen kirkastunut, ettei tämä oletus koske kaikkia. En tee mitään väärin, mutta oma elämäni ei pysähdy palautuakseen.
Erityislapsiperheessä arki ei tule aaltoina, joiden välissä hengähdetään. Se on jatkuvaa – valppautta, vastuuta, ennakointia ja sopeutumista. Yöt eivät aina palauta, päivät eivät kevene seuraavaa varten. Usein seuraava päivä alkaa jo ennen kuin edellinen on kunnolla päättynyt.
Silti ympärillä elää vahva puhe siitä, miten näin ja noin voit hyvin. Usein hyväntahtoisesti, joskus huomaamatta.
Lepää enemmän.
Priorisoi itseäsi.
Tee jotain vain itsellesi.
Kyllä keho kertoo, mitä se tarvitsee.
Kauniita lauseita. Ja monille totta.
Mutta entä jos palautuminen ei ole tauko, vaan jatkuvaa säätöä, sitähän se on? Entä jos keho ei hae tasapainoa, vaan oppii selviytymään kuorman kanssa? Silloin hyvinvointi ei näytä samalta kuin niissä ohjeissa. Se on pienempiä hetkiä, rajallisempaa palautumista, joskus vain sitä, että jaksaa tämän päivän.
Olen joutunut opettelemaan luopumaan ajatuksesta, että jonain päivänä palaan “normaaliin vireeseen”. Että tämä olisi vain vaihe ennen kevyempää elämää. Kun sen harhan tunnistaa, jokin helpottaa.
Normaalin elämän harha elää vahvana, koska se on enemmistön kokemus
Mutta se ei tee siitä yleispätevää totuutta. Minulle on ollut vapauttavaa huomata, ettei elämän tarvitse näyttää miltään valmiilta mallilta ollakseen oikeaa. Ei tarvitse palata normaaliin, jos ei ole koskaan elänytkään siellä. En tiedä, olenko!
Normaali ei ole suora viiva. Se on jokaisen omannäköinen taideteos, uniikki, yhtä merkittävä.
