On yksi asia, jota en ole koskaan oikein osannut selittää. En usko olevani selvänäkijä. Minulla ei ole kristallipalloa olohuoneen nurkassa, eikä kahvinporojen tutkiminen kuulu aamurutiineihini.
Silti elämässäni on toistunut sama ilmiö niin monta kertaa, etten voi enää pitää sitä täysin sattumana.
Olen usein tiennyt jotain ennen kuin siitä on kerrottu ääneen.
Ystävä on ilmoittanut odottavansa vauvaa, ja olen huomannut ajatelleeni sitä jo viikkoja tai kuukausia aiemmin. Pariskunta on kertonut erostaan, eikä uutinen ole tullut minulle yllätyksenä – vaikka aiheesta ei ole ikinä puhuttu ääneen mitään ja tämähän oli se unelmapari.
Työkaveri on irtisanoutunut, ja olen tajunnut jotenkin odottaneeni sitä jo pitkään, vaikka mitään konkreettista vihjettä ei ollut näkyvissä. Tai ainakin niin luulin.
En näe tulevaisuutta, mutta huomaan pieniä asioita
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ajattelen, että kyse ei ehkä ole mistään mystisestä. Ehkä kyse on siitä, että ihmiset kertovat itsestään jatkuvasti pieniä asioita, vaikka eivät tarkoita sitä.
Joskus se näkyy katseessa. Joskus äänenpainossa. Joskus siinä, miten joku puhuu toisesta ihmisestä, tai ei puhu. Joskus se on vain pieni kehonkielen ele. Usein muutokset ovat niin pieniä, ettei niitä oikein edes huomaa tietoisesti. Jokin vain tuntuu erilaiselta.
Aivot taitavat olla välillä meitä itseämme nopeampia. Ne keräävät pieniä havaintoja talteen ja muodostavat niistä johtopäätöksiä ennen kuin ehdimme itse mukaan keskusteluun.
Sitten yhtenä päivänä mieleen ilmestyy ajatus: ”Tällä ihmisellä taitaa olla jotain kerrottavaa.”
Miten raskaus joskus näkyy ennen uutista?
Tämä on ehkä kaikkein yleisin esimerkki. En väitä tunnistavani raskautta yhdestä silmäyksestä. Joskus olen varmasti ollut väärässäkin kertomatta siitä kenellekään.
Mutta silti huomaan toisinaan aistivani muutoksen. Joku, joka yleensä juo huoletta viinilasillisen, ei juokaan. Tai kiertelee jotain aihetta keskustelussa. Joku toinen hymyilee hieman eri tavalla, kun keskustelu kääntyy lapsiin. Tai ehkä tulevaisuudesta puhutaan tavallista varovaisemmin, mutta samalla jotenkin onnellisemmin.
Mikään yksittäinen asia ei tarkoita mitään, mutta joskus pienistä palasista muodostuu kokonaisuus. Ja sitten muutaman viikon päästä puhelimeen ilmestyy kuva ultrasta.
Eräissä häissä kesken juhlan huomasin morsiamen syövän omenaa. Ei siinä tietenkään ollut mitään erikoista. Ihmiset syövät häissä monenlaista. Silti mieleeni välähti salamana ajatus. Olin omien raskauksieni aikana syönyt omenaa tai jotain hedelmää lähes pakonomaisesti. Se oli yksi harvoista asioista, joka helpotti pahoinvointia.
Katselin tilannetta ja ajattelin itsekseni: ”Hetkinen…” Tietenkään en voinut mennä kysymään morsiamelta kesken hääjuhlan, onko hän raskaana. Jossain vaiheessa kysyin heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan. Silloin sain kuulla salaisuuden, jota ei ollut vielä kerrottu kovin monelle. Luulen, että olin havainnut paljon muutakin tiedostamattani. Omena vain sattui olemaan se yksityiskohta, joka kiinnitti huomioni isommin.
Parisuhteista huomaa enemmän kuin luulee
Eroista on usein vielä vaikeampi puhua. Ehkä siksi nekin näkyvät joskus ennen virallista uutista. Olen huomannut, että ihmiset alkavat puhua ja käyttäytyä toistensa seurassa eri tavalla silloin, kun jokin on muuttumassa.
”Me” saattaa muuttua vähitellen enemmän ”minäksi”. Yhteiset suunnitelmat katoavat puheesta. Toisen nimi ei nouse esiin yhtä usein kuin ennen tai jotenkin eri tavalla. Yhdessä ollessa huomaa, että kahden ihmisen välillä on jokin näkymätön juttu joka ei tunnu hyvältä. Kyse ei ole siitä, että ihmiset yrittäisivät kertoa jotain, päinvastoin. Usein juuri silloin, kun kaikki näyttää ulospäin normaalilta, pienet yksityiskohdat alkavat muuttua.
Työelämässäkin vaistot heräävät
Koska työskentelen yrittäjänä useiden eri yritysten kanssa, pääsen kurkistamaan monenlaisiin työyhteisöihin ja organisaatioihin. En ole varsinaisesti aktiivinen osa niiden kaikkien jokapäiväistä arkea, mutta ehkä juuri siksi huomaan joskus asioita, joita lähempänä olevat eivät näe.
Joskus joku alkaa puhua työpaikastaan hieman etäisemmin tai kriittisemmin. Innolla kerrotut ideat vähenevät tai laantuvat. Tulevaisuudesta puhutaan ympäripyöreästi. Jokin vain muuttuu, vaikka ulospäin kaikki näyttää jatkuvan ennallaan.
Ja sitten eräänä päivänä sähköpostiin ilmestyy ilmoitus: ”On aika siirtyä kohti uusia haasteita…” Silloin huomaan usein nyökkääväni itsekseni. Ai niin. Tätä minä vähän odotinkin.
Mutta kaikkein kummallisinta on ehkä se, että joskus tunne herää jo paljon aikaisemmin. Joskus jo silloin, kun tapaan uuden kollegan ensimmäisiä kertoja, vaikka se tapahtuisi vain virtuaalisestikin.
En osaa selittää sitä, mutta minulle syntyy usein melko nopeasti tunne siitä, löytääkö ihminen paikkansa kyseisestä työyhteisöstä vai ei. Enkä tietenkään sano näitä koskaan ääneen, mutta yllättävän usein huomaan kuukausia myöhemmin ajattelevani että taas tiesin tämän.
Intuitio vai hyvä ihmistuntemus?
En tiedä vastausta. Jotkut kutsuvat sitä intuitioksi. Toiset herkkyydeksi. Kolmannet hyvän ihmistuntemuksen sivutuotteeksi. Ehkä kyse on vähän kaikesta?
Ehkä osa meistä vain havainnoi ihmisiä eri tavalla. Minulle tietynlainen herkkyys reagoida toisiin on todennäköisesti kehittynyt ihan pienestä lapsesta alkaen, ei välttämättä niin ihanteellisista olosuhteista. En kuitenkaan vaihtaisi näitä herkkyyksiäni pois.
Olen aina ollut enemmän ihmisten tarkkailija kuin äänekäs keskustelija. Minua ovat kiinnostaneet ilmeet, tunnelmat, sanavalinnat ja ne asiat, jotka jäävät lauseiden väliin, koska joskus tuntuu, että juuri siellä tapahtuu kaikkein eniten.
Pidän havaintoni useimmiten omana tietonani
En yleensä kerro aavistuksistani niiden kohteille. Joskus saatan kyllä sanoa miehelleni kotona, että tässä kohtaamisessa oli jotakin erilaista. Että minulle jäi sellainen tunne, että tämän ihmisen elämässä on tapahtumassa jotain merkittävää, tai että en usko tämän henkilön jäävän nykyiseen työpaikkaansa kovin pitkäksi aikaa. Tai että luulen jonkun kantavan mukanaan iloista salaisuutta.
Useimmiten nämä ovat vain ohikiitäviä ajatuksia, joille en osaa antaa sen kummempaa selitystä. Ja sitten jonkin ajan päästä huomaan sanovani: ”Ai niin… tästä taisin muuten mainita sinulle.”
Ehkä me kerromme itsestämme enemmän kuin uskommekaan
Vuosien aikana olen oppinut yhden asian. Ihmiset muuttuvat usein ennen kuin heidän elämänsä muuttuu. Se näkyy yhdessä olossa ja tavassa puhua ennen eroa. Puhetavassa ja reaktioissa ennen irtisanoutumista. Hymyssä, eleissä ja valinnoissa ennen raskausuutista. Tai joskus vain mieleen tupsahtaa tunne jostakin, ja sitten se tapahtuu.
Ehkä en aisti tulevaisuutta. Luulen pikemminkin näkeväni pieniä merkkejä siitä, että joku on jo matkalla kohti seuraavaa lukua elämässään. Ja ehkä me kaikki olemme – koko ajan.
