Tämä viikko on ollut niitä, joissa arki ei pelkästään koputa.. se tulee sisään rymisten. Työkiireitä, sellaiset pakkaset että nenäkarvatkin jäätyvät, huonosti nukuttuja öitä ja päälle vielä flunssa. Sellaista perusruuhkavuosien luksusta.
Ja silti, minua on pitänyt pinnalla yksi uusi elokuva. Katsoimme sen jo kerran viikolla, mutta muu perhe nukahti kesken, vaikka leffa oli täynnä huumoria ja toimintaa. Mutta, se oli myöhäinen arki-ilta, jolloin ihmeiden ihme – minä pysyin hereillä, tietenkin (yleensä nukahdan ensimmäisenä). Viikonloppuna aiomme ottaa uusintayrityksen tämän kyseisen elokuvan kanssa, nyt mukana myös armeijasta lomaileva vanhin poika – katsotaan, pysyykö porukka tällä kertaa mukana loppuun asti.
Ja nyt se varsinainen asia.
Minä olen 43-vuotias äippäliini keskellä kaikkea tätä kaaosta, ja viikon suurin ilonaihe on se, että Jason Momoa ja Dave Bautista tappelevat ja haukkuvat toisiaan ronskisti valkokankaalla. Siis kunnolla. Räminää, voimaa, kömpelöä charmia ja sellaista rehellistä toimintaa, jossa kukaan ei analysoi tunteitaan kahdeksan minuutin dialogissa.
Ja minä hihitän, ja hymyilen miettiessäni millainen kokemus tuon katselu oli. Ja odotan uusintakatselua.
Aidosti iloitsen. Sitten mieleen hiipii kysymys: onko tämä normaalia? Siin, kun tiedän että aika moni tuttu sanoisi ettei nyt ihan ekana katsele tuollaista ja listalla on vähän sielukkaampia elokuvia ja tarinoita.
Onko iso osa aivoistani jäänyt jonnekin 15-vuotiaan tasolle, vaikka olen viime vuosina ollut ihan varma siitä, että olen kasvanut henkisesti aikuiseksi? Vai onko tämä vain sitä, että yliajattelevan, ylihuolehtivan ja ylisuorittavan ihmismielen toisessa päässä kynttilää täytyy palaa myös ihan pikkaisen kevyempi valo?
Ehkä se ei ole taantumista, vaan selviytymiskeino?
Kun arki on raskasta, niin keho ja mieli ehkä etsivät vastapainoa? Jotain, mikä ei vaadi analyysiä, suorittamista tai kehitystä. Jotain, mikä on yksinkertaisesti… hauskaa. Naurettavaa. Turhaa parhaalla mahdollisella tavalla.
Ehkä aikuisuutta ei olekaan se, että lakkaa pitämästä tällaisista asioista. Ehkä aikuisuutta on se, että antaa itselleen luvan nauttia niistä, olla oma itsensä.
Jos toinen pää kynttilää palaa arjen vastuilla ja huolilla, eikös ole täysin kohtuullista, että toisessa päässä välkkyy hetki Jason Momoaa ja Dave Bautistaa pieksemässä toisiaan?
Ja jos se on mielenvikaisuutta, niin olkoon. Se valo on pitänyt minut tällä viikolla pystyssä.
Ai niin se leffan nimi? Se on ihan paras The Wrecking Crew (2026), katsottavissa nyt Prime Video -palvelussa. Katso traileri tästä tai alta!
