Meillä pienin poika aloittaa ensimmäisen luokan pienryhmässä – koulussa, jossa on erityislapsia enemmänkin. Hän tulee saamaan kouluun henkilökohtaisen avustajan, joka on hänen kanssaan koko ajan. Järjestelyt koulun aloittamiseksi ovat jota kuinkin valmiina, mutta vielä jännitetään koulutaksijärjestelyitä ja sitä, pääseekö poika pyörätuoleineen päivineen kulkemaan taksilla vai turvaistuimessa. Taidamme saada tästä varmuuden vasta ihan lähellä koulun aloitusta, mikä on vähän hassua – meillä kun ei ole kahta turvaistuinta jos toinenkin tarvittaisiin… mutta ehkä selviämme, tuli mitä tuli.
Poika pääsee jatkossa koulun jälkeen myös iltapäiväkerhoon, joka tarkoittaa hänelle käytännössä vähän kuin sitä, että koulupäivä jatkuisi iltapäivään pidemmälle, todennäköisesti aina saman avustajan kanssa joka on minäkin päivänä vuorossa hänen kanssaan. Henkilökohtainen taksikuljetus hakee ja tuo kotipihaan arkisin. Hieman edelleen jännittää, koska olemme täysin uuden edessä mutta toisaalta keväällä kouluun tekemämme tutustumiskäynnin jälkeen mieli on rauhallinen.
On vaikea uskoa, että meidän pieni erityinen ukkeli on jo niin iso, että hän aloittaa koulun. Eihän hänellä ole taitoja mitä koululaisilla yleensä, mutta yleisesti aika siitä kun hän syntyi, tähän päivään on mennyt kovin nopeasti. Matkaan on mahtunut paljon kaikenlaisia haasteita, niin omien tuntemusten kuin uuteen totuttelun ja byrokratian kanssa, mutta myös iloa, viisastumista, onnen tunteita. Olen kasvanut ehkä ihmisenä ja saanut sellaista niin sanottua elämänkokemuksen tuomaa viisautta tämän viimeisen 7 vuoden aikana enemmän kuin koskaan. Onko siitä kiittäminen erityislapsiarkea vai vaan vanhenemista – kuka tietää.. ehkä molempia.
No mutta, edessä odotta koulurepun ja koulutarvikkeiden hankintaa sekä vaatevarastojen päivitystä. Innolla ja kauhulla eteenpäin. Vielä yritän kuitenkin olla jonkinlaisessa lomamoodissa pari viikkoa, ennen kuin tosissaan alan miettiä koulua. Keskimmäinen veljeksistä aloittaa meillä kahdeksannen luokan ja isoin onkin armeijassa nyt.
