Tänään työtuttuni soitti minulle ja kysyi heti puhelun alkuun: Mitä kuuluu?
Jostain syystä tämä kysymys saa minut lähes aina hieman hämilleni, vaikka sehän on maailman tavallisin kysymys. Small talkia, johon kai kuuluisi vastata reippaasti, että hyvää, mitäs sinulle?
Minä alan kuitenkin miettiä.
Mitä minulle oikeastaan kuuluu? Mitä tästä kaikesta pitäisi tiivistää juuri tähän hetkeen? Ja miksi ensimmäisenä mieleen pyrkii usein jokin asia, josta voisi vähän valittaa?
Tällä kertaa vastasin yksinkertaisesti: Hyvää kuuluu. Kaikki on hyvin. En valittanut, tai no ehkä ihan vähän – mutta totesimme, ettei elämässä koskaan kaikki ole täydellistä.. ja niinhän se on.
Ja kun puhelu myöhemmin loppui, jäin miettimään omaa vastaustani.
Koska jos elämääni tarkastelisi jonkinlaisena Excel-taulukkona, jossa olisi sarakkeet huolille, keskeneräisille asioille, kiireille, vastuulle ja kaikelle sille, mikä ei juuri nyt ole aivan ihanteellisesti, ei taulukko todellakaan olisi tyhjä.
Silti vastaukseni oli täysin vilpitön. Kaikki on hyvin.
Mikä siis on muuttunut, jos elämä ei ole?
Stressi on minulle enemmän kuin tuttu kaveri. Olen elänyt vuosia, jolloin olen onnistunut vetämään itseni henkisesti aivan piippuun. Olen stressannut työstä, tekemättömistä asioista, tulevasta, taloudesta, muiden murheista, omista murheistani ja välillä erityisesti asioista, joita ei ollut vielä edes tapahtunut.
Siksi pysähdyin tänään miettimään, mikä oikeastaan on muuttunut.
Onko elämäni nyt vähemmän stressaavaa? Ei.
Onko minulla vähemmän huolia? Ei oikeastaan.
Entä kiirettä tai vastuuta? Ei niitäkään ole merkittävästi vähemmän.
Ovatko ihmiset ympärilläni muuttuneet? Eivät oikeastaan hekään.
Jos siis stressin aiheuttajat eivät ole kadonneet, miksi minä en koe olevani samalla tavalla stressaantunut?
Ja siitä päästään kiinnostavaan kysymykseen: Mitä stressi oikeastaan on?
Stressi ei ehkä synnykään pelkästään siitä, mitä tapahtuu
Stressistä puhutaan usein kuin se olisi suora seuraus elämän tapahtumista.
Paljon töitä = stressiä.
Huolia = stressiä.
Kiire = stressiä.
Epävarmuutta = stressiä.
Vaikeita ihmisiä tai vaikeita suhteita = stressiä.
Mutta jos asia olisi näin yksinkertainen, saman tilanteen pitäisi aiheuttaa kaikille suunnilleen samanlainen stressireaktio. Mutta se ei aiheuta.
Toinen pystyy elämään keskellä melkoista kaaosta ja toteamaan illalla, että katsotaan huomenna uudestaan. Toinen valvoo yön asian vuoksi, joka ei ulkopuolisen silmissä näytä kovin suurelta.
Ehkä stressin syvin luonne löytyykin jostain tapahtuman ja oman mielemme välistä. Siitä, miten paljon yritämme hallita sitä, mitä emme voi hallita. Siitä, miten vaarallisena, kiireellisenä tai ratkaisemattomana koemme tilanteen.
Ja ehkä myös siitä, kuinka paljon vastustamme sitä, että elämä on juuri nyt sellainen kuin se on.
Olenko oppinut hyväksymään keskeneräisyyden?
Tätä miettiessäni tajusin yhden asian. Ennen minulla oli ehkä paljon voimakkaampi tarve saada asiat kuntoon ihan heti, jotta voisin itse olla kunnossa.
Kun tämä asia ratkeaa, voin rentoutua.
Kun saan nämä työt tehtyä, voin hengähtää.
Kun tuo huoli poistuu, kaikki on hyvin.
Kun elämä rauhoittuu, minäkin rauhoitun.
Ongelma vain on siinä, että elämä ei oikein noudata tällaista sopimusta.
Kun yksi asia ratkeaa, jostain ilmestyy toinen. Kun työlista lyhenee yhdestä päästä, se kasvaa toisesta. Ihmisillä, joita rakastamme, on omat elämänsä ja murheensa. Tulevaisuus pysyy epävarmana riippumatta siitä, kuinka monta kertaa yritämme miettiä sen valmiiksi.
Jos oman rauhan ehtona on se, että kaikki ympärillä on hyvin, rauhaa saa odottaa aika pitkään.
Ehkä suurin muutos minussa onkin ollut se, etten enää odota sitä yhtä täydellistä hetkeä. Sellaista, jolloin kaikki asiat olisivat järjestyksessä.
Kaikki voi olla hyvin, vaikka kaikki ei ole hyvin
Tämä kuulostaa ensin ristiriitaiselta, mutta juuri näin minä tänään tunnen.
Elämässäni on asioita, joiden toivoisin olevan toisin. On keskeneräisiä asioita. On huolia. On asioita, joihin en pysty vaikuttamaan, vaikka kuinka haluaisin.
Silti kaikki on hyvin. Hyvinvoinnin kannalta elämän ei tarvitse olla sellaista, ettei ole koskaan vaikeaa. Ehkä rauhallinen mieli ei tarkoita sitä, ettei olisi mitään stressattavaa – vaan sitä, ettei jokaisen ongelman tarvitse muuttua sisäiseksi hälytystilaksi.
Voiko stressiä vähentää muuttamatta koko elämäänsä?
Kun puhutaan siitä, miten stressiä voi vähentää, ensimmäiset neuvot liittyvät usein elämäntilanteen muuttamiseen.
Vähennä töitä. Nuku enemmän. Liiku. Pidä taukoja. Rajaa menoja. Opettele sanomaan ei. Vaihda maisemaa.
Kaikki hyviä neuvoja, mutta aina elämästä ei voi vain poistaa kuormittavia asioita. Silloin jäljelle jää toinen mahdollisuus: omaa suhdetta niihin voi yrittää muuttaa.
Minulle se on tarkoittanut ainakin sitä, että kaikkea ei tarvitse ratkaista tänään. Kaikkea tulevaa ei tarvitse ennakoida. Jokaisen asian kaikkia mahdollisia seurauksia ei tarvitse käydä mielessään läpi.
Ja ennen kaikkea: huoli saa olla olemassa ilman, että minun tarvitsee asua sen sisällä.
Mitä jos stressin vastakohta ei olekaan stressitön elämä
Olen liiankin usein ajatellut, että vielä tulee sellainen vaihe, jolloin elämä rauhoittuu. Nykyään epäilen vahvasti.
Elämä on elämää. Siihen kuuluu muutoksia, huolia, kiireisiä viikkoja, epävarmuutta, iloa, surua, odottamista ja niitä päiviä, jolloin kolme asiaa menee pieleen ennen aamun ensimmäistä kahvikupillista.
On arvokasta huomata, ettei jokaisen myrskyn mukana tarvitse itse muuttua myrskyksi. Pitäisikö jopa luopua koko stressi-sanasta? Se jos mikä saa ärsyyntymään..
