Kevät tekee meillä aina saman tempun. Kun valo alkaa kajastaa kuuden jälkeen, alkaa myös elämä. Ensin kuuluu pientä rapinaa. Sitten lelulaatikon kolahdus. Ja lopulta nauru. Sellainen heleä, vilpitön, täysin hereillä olevan ihmisen nauru.
Siinä minä makaan silmät kiinni ja mietin, että eikö tämä valo voisi vielä hetken odottaa.
Olin oikeasti ajatellut, että hiihtoloma olisi minun mahdollisuuteni kuroa kiinni univelkaa. Olin jopa tehnyt päätöksen: aamupäivät pyhitän levolle. Työt, joita koitan viikolla vähentää – alkavat vasta myöhemmin. Annan itselleni luvan nukkua.
Mutta kevät ei kysy lupaa.
Erityislapsen rytmi ei siirry tunnilla tai kahdella vain siksi, että äiti toivoo niin. Kun keho on levännyt tarpeeksi, se herää touhuamaan. Ja kun valo osuu verhojen reunaan, päivä alkaa.
Ja niin alkaa myös leikki. Hän etsii lelujaan, kolistelee, järjestelee, uppoutuu omaan maailmaansa. Siinä ei ole kiirettä eikä ärtymystä. On vain puhdas ilo siitä, että uusi päivä on täällä.
Ja vaikka minä olen väsynyt, ja toivoisin hiljaisuutta vielä hetken – en voi olla kuuntelematta sitä hymyillen.
Kevät tekee jotain muutakin kuin vie pitkät pimeät aamut. Se tuo mukanaan keveyden ja ehkäpä toivon. Pääsiäisen odotuksen.
Ehkä tämäkin on muistutus siitä, että elämä ei aina kulje oman suunnitelman mukaan. Mutta se kulkee eteenpäin kuitenkin – joskus jo kuudelta aamulla, naurun saattelemana.
