Siihen on enää kaksi kuukautta. Ikään, jota pidin kaksikymppisenä vanhuksena. Olenko nyt siis ryppyinen vanhus?
En varmaan ole. En tunne itseäni välttämättä edes aikuiseksi vielä, mutta isosti aikuistuneeksi kyllä. Viimeisten viiden vuoden aikana mieleni on jollain tavalla selvästi kasvanut ja kehittynyt melko paljonkin erilaiseksi kuin mitä se oli kaksi- ja kolmikymppisenä.
Siinä missä kymmenen vuotta sitten tuskailin sen kanssa, mitä haluan olla, miltä näyttää ja mitä kaikki muut minusta ajattelevat, niin nyt ajatukset keskittyvät vapaa-ajalla enemmänkin siihen, miltä minusta tuntuu, miten voisin voida paremmin ja miten rakkaani ympärillä voivat. Minä-ajattelu on suuntautunut me-ajatteluksi.
Hassuja asioita, joista huomaan vanhentuneeni
Teini-iässäni elämäni kuumaa kamaa ja omat suosikkini olivat Backstreet Boys ja Leonardo Dicaprio (fanitus alkoi Romeo ja Julia -elokuvasta!). Poiketen kavereistani, en tykännyt tuolloin Brad Pittistä, Tom Cruisesta ja useasta muusta sen hetkisestä valokuvapojasta. He olivat jotenkin liian imeliä – vaikka tiedän kyllä että niin oli Leonardo ja bäkkäritkin.
Kun katson tänään noita 90-luvun lopun tai 2000-luvun alun kuvia Leonardosta ja Nick Carterista, en tajua yhtään mitä näin heissä. Sen sijaan katsottuani juuri pari päivää sitten Brad Pittin tuoreen leffan, niin wau! Hänessä on iän tuomaa särmää ja pilkettä silmäkulmassa. Niitä ei ollut 20 vuotta sitten. Jotain on siis tapahtunut minussa, ja tulkitsen sen ikääntymiseksi.
20 vuotta sitten näin kaikki 40+ ikäiset ihmiset, niin julkkikset kuin muutkin ikäloppuina, ja sama koski niin miehiä kuin naisia. Tänä päivänä Brad Pitt tai Tom Cruisen ikä ei tunnu miltään. Ja olen huomannut nyt, että Tomppakin osaa oikeasti näytellä, ja on hyvä siinä!
Edelleen aika selvä iän karttumisen merkki taitaa olla myös se, että toistelen ehkä liiankin usein lapsilleni lauseita, jotka alkavat ”Kun mä olin nuori…”. Se kuulostaa niin mummomaiselta! Mutta millä perustella lapsille asetettuja rajoja, jos ei omilla kokemuksilla ja elämän opeilla…?
40-vuotias, rauhallisempi ja kaukaa viisaampi?
Huomaan tämän tästä oppivani enemmän toisista ihmisistä uutta elämästä. On sielua ravitsevaa kuunnella ja lukea toisten elämänkokemuksista ja -opeista. Minua innostaa huomata, että en olekaan ollut yksin kaikkien omien elämän haasteitteni kanssa, tai että joku toinen ajattelee maailmasta samoin kuin minä.
Tässä iässä tunnen, että minua kiinnostaa enemmän tutustua toisiin ihmisiin – uusiin ihmisiin, mutta se on toisaalta ehkä vaikeampaa kuin nuorena. Toisaalta olen kiinnostunut myös tutustumaan vanhoihin tuttuihin syvemmin, ja kuulemaan mitä he oikeasti ajattelevat sielun sopukoissaan maailmasta.
40-vuotiaana olen ehkä jo myös siinä iässä, että minulla on jo elämän tuomaa viisautta, joka auttaa välttämään joitain virheitä toistumasta. Viisautta löytyy myös toisille jaettavaksi, ja pystynkin sanomaan helposti tietyistä asioista lapsilleni, että ethän tee samaa virhettä kuin minä. Ikä on vienyt mennessään myös sen sellaisen pahimman kaikesta stressamisen, jota olen aina tehnyt.
40 vuoden aikana elämässäni on käynyt niin monta kertaa toteen hokema ”kaikella on tapana järjestyä”, että osaan jo luottaa siihen ja yritän jakaa muillekin samaa sanomaa. Mennyttä tai tulevaa ei voi määritellä 100%:sti tässä hetkessä, joten aivan turha stressata.
Usko pois, olen itse yrittänyt määrätä tulevaa koko elämäni varmaankin varmistamalla, suunnittelmalla, ennakoimalla, varautumalla, säästämällä, epäilemällä, murehtimalla, ihan kaikella. Mutta koskaan mikään ei oikeastaan mene täysin juuri kuten itse odottaa. Ei varsinkaan silloin, jos siitä stressaa ja odottaa pahinta.
On kiva olla nelikymppinen! Viisikymppisen ikä ehkä vähän hirvittää, mutta siihen on vielä aikaa..
Ajatus aiheesta “40 vuotta kolkuttaa mittarissa”