Lempeämpi tapa tehdä työtä, näkyä ja elää.
Tänä aamuna tajusin poikani kommentista jotain niin riemukasta. Olimme saaneet itsemme aamurutiinien jälkeen kotipihalle, johon minä jäisin pienimmän pojan kanssa odottamaan taksia ja keskimmäinen jatkaisi kävellen matkaa koulubussille. Keskimmäinen poikani sanoi ennen lähtöään ”Katso miten kirkas aamu jo on, nythän ei ole enää pimeää!” Jäin oikein ihmettelemään tätä. Totta tosiaan – yhtäkkiä emme seiso aamun …
Muistoni ensimmäisistä mäenlaskuista on sekä traumaattinen että upea, outo yhdistelmä näistä. Pysyin heti pystyssä ilman ongelmia isossakin mäessä ja tuntui, kuin olisin laskenut jo kauan. Muutaman laskun jälkeen se sitten tapahtui, kun lasten hississä en kokemattomana tajunnut väistää edellä menevän miehen ja lapsen kaaduttua.
Oli merkkejä jo vauvana, mutta en ollut valmis näkemään niitä. Kaikki näytti ulospäin melkein tavalliselta, ja niin halusinkin uskoa. Jälkikäteen ymmärrän, että kehitysvamman merkit olivat olemassa jo varhain – silloin vain sivuutin ne, sekä omat tunteeni että lääkäreiden huomiot.
Kiitos kaikille blogini lukijoille tähän asti! On ollut ilahduttavaa huomata, että ajatukseni ja kokemukseni kiinnostavat ja saavat toisia jopa palaamaan myöhemmin kirjoitusten pariin. Kun aikaa on kulunut ja välillä tulee olo että kaikki mahdollinen on jo kirjoitettu, niin sitä pysähtyy väkisin pähkäilemään, että mikä ihme ihmisiä oikeasti kiinnostaa ja mistä lopulta pitäisi kirjoittaa. Itseltäni on …
Joskus elämässä kohtaa ihmisen, jonka kanssa kaikki tuntuu vaivattomalta – ymmärrys, nauru ja hiljaisuus. Mutta mikä voima saa aikaan tämän kaltaisen ystävyyden?
Tämä teksti kertoo niistä asioista, joihin lapsen kehitysvamma piirtää rajan – ja siitä, miltä se tuntuu äidin sydämessä.
On olemassa laulun pätkiä, jotka eivät lähde mielestä, vaikka vuosikymmeniä kuluu. On tänään onnenpäivä, ei murheesta häivää on yksi niistä. Se on kulkenut mukanani lapsuudesta asti, ajoilta jolloin katsoin Alfred J. Kwak -ohjelmaa. En osannut silloin vielä pukea sanoiksi, miksi pidin siitä niin paljon. Jokin siinä vain tuntui turvalliselta, ja olihan Alfred niin söpö! Ja …
Tinnitus. Eilen se surisi, tänään vinkuu – huomisesta ei tiedä. Välissä huimaus opetti, miltä tuntuu seistä paikallaan ja silti keinua kuin merellä.
Olen sellainen jännittäjä, joka ei pelkää korkeita paikkoja tai pimeää. Spontaani extreme-yllytyshulluus elää minussa kaikin puolin muuten, mutta ei sosiaalisesti. Minua eivät jännitä fyysiset asiat, vaan tilanteet, joissa minun pitää olla vähän esillä. Useimmiten ne liittyvät työhön. Yrittäjyyteen. Hetkiin, joissa pitäisi sanoa jotain järkevää, olla asiantuntija, näkyä tai kuulua edes vähän. Vastata, esiintyä, julkaista, ottaa …
Normaalilla elämällä tarkoitetaan usein jotain, mitä ei koskaan määritellä ääneen, mutta silti lähes kaikki tuntuvat tietävän, miltä sen pitäisi näyttää. Minäkin olen pitkään tiennyt.. ainakin luullut tietäväni. On olemassa se sellainen hiljainen muotti, jossa arki rullaa, aikataulut pitävät suurin piirtein, yö palauttaa, keho toimii ennakoitavasti ja elämässä on tilaa joustaa. Ja jos näin ei ole, …
Nuorempana joulupaketeissa oli aina yksi varma sisältö: villasukat. Usein jopa kahdet. Eri väriset, eri näköiset, joskus vähän liian isot, joskus kiristävät. Ja joka kerta sama ajatus: taasko näitä. Olisin mieluummin ottanut melkein mitä tahansa muuta. Villasukat olivat silloin merkki siitä, että lahjan antaja neuloo paljon. Tiesin aina keneltä ne joulun kahdet eri sukat ovat. Mutta …
Kun saimme erityislapsen, joka ei ole oppinut puhumaan, maailma alkoi vähitellen avautua aivan toisenlaisena kuin olin kuvitellut. Sanojen tilalle tulivat eleet, ilmeet ja omanlaiset ääntelyt – ja niistä muodostui kokonainen kieli, joka ei näy sanakirjoissa, mutta tuntuu syvällä. Perheemme on oppinut virittäytymään jotenkin ihan uudelle taajuudelle. Sellaiselle, jossa ymmärretään ilman sanoja. Aluksi se oli hapuilevaa, …