Tämän tekstin kirjoittaminen on vaikeaa. Olen kertonut aiemmin, että isäni kuoli – siitä on nyt noin yksi vuosi aikaa. En kuitenkaan ole koskaan kertonut, miten kaikki tapahtui. Nyt tuntuu oikealta hetkeltä kertoa, koska tämä ei ole vain yhden ihmisen tarina. Se on myös kertomus siitä, mitä voi tapahtua, kun vanhus jää vähitellen yhteiskunnan katveeseen.
Haluan sanoa heti alkuun yhden asian.
Tiedän, että tämän tekstin luettuaan joku saattaa miettiä, miksi hänen lapsensa eivät tehneet enemmän. Olen kysynyt sitä myös itseltäni, mutta todellisuus oli kuitenkin monimutkaisempi. Isä ei kasvattanut minua ja veljeäni, eikä meidän kasvettua aikuiseksi enää ollut yhteydessä. Olimme olleet huostaan otettuina jo neljä-viisivuotiaista asti. Isäni oli alkoholisti ja hänellä oli enemmän tai vähemmän todennäköisiä mielenterveyshaasteita koko elämänsä ajan. Äitini kuoli ennen meidän huostaanottoa, osin alkoholismin vaikutuksesta vaikkakaan se ei ollutkaan suoraviivainen syy-seuraus. Suurimman osan viimeisistä 30 vuodesta olen asunut yli 300 kilometrin päässä isästäni. Yritin vuosia sitten selvittää mahdollisuutta ryhtyä hänen edunvalvojakseen, mutta hän ei halunnut sitä. Hän lopetti yhteydenpidon, eikä täysi-ikäistä ja täysijärkistä ihmistä voi pakottaa vastaanottamaan apua, jos hän ei sitä halua eikä lain edellytykset täyty.
Vasta isän kuoleman jälkeen ymmärsin, kuinka yksin hän oli elänyt.
Saimme tietää, että joitain kuukausia ennen kuolemaansa hän oli menettänyt mahdollisuuden nostaa rahaa pankkitililtään tai käyttää pankkikorttiaan, koska pankin edellyttämiä tunnistautumis- ja asiakastietoja ei ollut päivitetty. Hänellä ei ollut matkapuhelinta, tietokonetta, internetiä eikä televisiota. Digitaalinen maailma oli jäänyt hänestä kauas jo vuosikymmeniä sitten. Tottakai pankki oli lähettänyt aiheesta monta kirjettä, mutta niitä jälkikäteen luettuani oli aika selvää, ettei jokainen vanhus välttämättä ymmärrä mitä kirjeessä sanotaan. Hänellä oli ilmeisesti tapana nostaa rahat käteisenä pankkitililtä ja käyttää kaupassa vain käteistä. Ajatus siitä, että hänellä ei ehkä ollut rahaa ruokaan viimeisinä kuukausinaan, kiusaa vieläkin – mutta emme saa tietää totuutta enää.
Tietojemme mukaan hän oli elänyt myös pitkään ilman sähköä, koska aiempi sähkösopimus oli päättynyt vuosia sitten sähköyhtiön mentyä konkurssiin, eikä uutta ollut koskaan tehty. Tämä tuli yllätyksenä vuokranantajallekin. Emme tiedä varmasti kaikkia tapahtumien yksityiskohtia, mutta ne kertovat siitä, kuinka helposti ihminen voi jäädä kokonaan palvelujen ulkopuolelle.
Selvitellessä isän asioita ymmärsin myös, että hän ei ollut koskaan hakenut kansaneläkettä. Hänellä olisi ollut siihen oikeus jo kymmenen vuotta, ja se olisi ollut merkittävä taloudellinen apu ja turva hänen hyvin pienen minimi työeläkkeen päälle. Ja kaikki johtui siitä, että kukaan ei ole ohjannut, ohjeistanut, auttanut. Eikä hän ollut todennäköisesti ymmärtänyt, että jotain pitäisi erikseen tehdä ja että jotain rahaa voisi lisäksi saada.
Isältäni ei myöskään löytynyt yhtään sairashistoriaa. Ei yhtäkään käyntiä lääkärissä, hoitajalla, missään. Tämä on toisaalta hyväkin tieto, mutta toisaalta hänen tapauksessaan kertoo siitä, että hän ei todennäköisesti olisi osannut hakeutua lääkäriin tarvittaessa, ja mukana on varmaan ollut sitä suomalaista sisuakin että kyllä minä ilmankin pärjään. Jos jotain, niin mielenterveyshaasteisiin hän olisi tarvinnut apua jo monta kymmentä vuotta.
Lopulta isä kuoli yksin kotonaan, tutkimusten mukaan ilmeisesti sydänkohtaukseen. Keskelle vuosien aikana kertyneitä roskia ja likaa ja kaikkea mitä voi asuntoon kertyä, kun sähköä ei ole, ruokia ei säilytetä oikein, eikä ihminen enää pidä huolta itsestään. Kävi ilmi, että hänellä oli hoitamatonta sepelvaltimotautia. Mikä on pahinta kaikessa, niin se, että häntä ei löydetty heti. Hänet löydettiin vasta – arviolta – kuukauden kuluttua kuolemasta. Kun vuokranantaja alkoi kaivata saatavia ja naapurit ihmetellä, että jotain on ehkä tapahtunut.
Ajatus kaikesta on vähän raskas vieläkin.
Se, että ihminen kuolee yksin, on surullista. Mutta vielä surullisempaa on se, ettei kukaan huomaa hänen poissaoloaan pitkiin aikoihin.
En kirjoita tätä syyllistääkseni ketään yksittäistä ihmistä tai viranomaista. Ja yritän olla syyllistämättä itseäni.
Kirjoitan tämän siksi, että Suomessa elää yhä vanhuksia, jotka eivät käytä digitaalisia palveluja, joilla ei ole läheisiä arjessaan ja jotka eivät osaa tai uskalla pyytää apua. Voi olla myös syrjäytymistä, hoitamatonta alkoholismia ja mielenterveysongelmia kuten isällämme. Jokainen uusi vaatimus, tunnistautuminen tai sähköinen palvelu voi olla heille uusi este. Ja kun yhtälöön lisätään vielä vanheneminen ja mahdollinen muistin heikkeneminen…
Me puhumme paljon digitalisaatiosta, mutta liian vähän siitä, mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka jäävät sen ulkopuolelle. Olen varma, että isäni ei ollut ainoa lajiaan. Ehkä meidän pitäisi myös kysyä, kuinka moni vanhus elää yksin niin, ettei kukaan oikeasti tiedä, miten hän voi.
Isäni tarinaa ei voi enää muuttaa. Mutta ehkä hänen tarinansa voi saada meidät katsomaan ympärillemme hieman tarkemmin. Soittamaan sille ikääntyneelle sukulaiselle. Koputtamaan naapurin oveen. Huomaamaan ihmisen, joka on vähitellen kadonnut näkyvistä. Muuttamaan sosiaalipalveluita ja viranomaispalveluita oikeasti saavutettavaksi, eikä yhä vaikeammiksi.
Jos yksikin ihminen saa apua tai ajatuksia muutokseen jollain tavalla tämän kirjoituksen ansiosta, isäni tarina on saanut merkityksen, joka kantaa hänen kuolemansa yli.
Lämmin kiitos rohkeasta ja arvokkaasta tekstistä.