Uusi vuosi lähestyy, ja sen mukana tulee tuttu tunne. Pitäisi kai luvata jotain. Pitäisi ryhdistäytyä, liikkua enemmän, syödä paremmin, olla parempi versio itsestäni.
Mutta tänä vuonna en aio luvata mitään.
En siksi, että olisin luovuttanut, vaan siksi, että olen oppinut jotain. Lupaukset syntyvät usein väsymyksestä. Siitä, että haluaisimme olla jossain muualla kuin missä juuri nyt olemme. Ja minä olen tässä ja se saa riittää.
Lupaukset kuulostavat hyvältä, mutta vain hetken
Uudenvuodenlupaukset ovat kauniita ajatuksia tulevaisuudesta. Ne lupaavat hallinnan tunnetta, selkeyttä ja toivoa. Mutta usein ne unohtavat arjen. Sen, että elämä ei ala tammikuun ensimmäisenä puhtaalta pöydältä.
Se alkaa samannäköisellä keittiöllä, samoilla pyykkikasoilla ja samoilla ihmisillä ympärillä. Samoilla ilon ja kuormituksen hetkillä. Ja juuri siksi lupaukset kaatuvat – koska arki on todellista!
Tänä vuonna valitsen toisin
Tänä vuonna en lupaa laihtua, suorittaa tai muuttaa itseäni kokonaan. Sen sijaan ajattelen hiljaa mielessäni muutamaa kysymystä:
Miltä haluan elämäni tuntuvan?
Missä kohtaa voisin olla vähän armollisempi?
Mitä voisin tehdä vähemmän, jotta jaksaisin enemmän?
Ehkä se tarkoittaa useampia iltoja ilman suunnitelmia.
Ehkä sitä, että kaikkea ei tarvitse saada valmiiksi.
Ehkä sitä, että saan olla keskeneräinen vielä hetken.
Lempeämpi suunta riittää
Uuden vuoden ei tarvitse olla uusi minä. Riittää, että otan vähän lempeämmän suunnan.
Joskus suurin muutos syntyy siitä, että lakkaa vaatimasta itseltään liikaa.
Ja ehkä juuri siksi vuosi 2026 vuosi saa alkaa näin:
Ilman lupauksia.
Ilman painetta.
Mutta pienen toivon kanssa.
