Tämän kesän olen tunnustellut paljon tuntojani liittyen uuteen vaiheeseen meidän elämässä; kun vanhin lapsista muuttaa omaan kotiin. Ajatukseni ovat olleet kaikkeen liittyen melko sekaisin siitä lähtien, kun vanhin pojista keväällä ilmoitti saaneensa opiskelupaikan ja että aikoo ottaa sen nyt vastaan – ja muutto olisi edessä.
Mitäpä minä, toiminnan ihmisenä ja ikuisena suunnittelijana teen siinä muutakaan, kuin alan ajamaan asioita eteenpäin: mistä asunto, millainen, milloin – ja mitä muuta tarvitaan, jotta kaikki on valmista sitten kun opinnot alkavat. Kesä on mennyt siis tänä vuonna enemmän tai vähemmän keskimmäisen rippijuhlia suunnitellessa ja tätä vanhimman muuttoa suunnitellessa hänen tukenaan.
Tässä kohtaa ollaan siinä vaiheessa, että asunto on vihdoin löytynyt. Nyt voin jo vähäsen höllätä kaasua. Ja ne rippijuhlatkin tosiaan jo suoritettiin! Enää on edessä muutto ja pientä neuvontaa byrokraattisissa asioissa.
Ajatukset – niin. Ne eivät ole asettuneet vielä. Luulen, että koin suurimmat muutoksen haasteet mielessäni vuosi sitten, kun pojan armeija alkoi. Kun niistä alun mielen myllerryksistä selvisin, niin tilanteeseen tottui aika äkkiä – siihen, ettei yksi lapsista (vaikka aikuinen jo onkin) olekaan joka päivä läsnä kotona. Kun armeija loppui niin palattiin taas hetkeksi tavalliseen arkeen, mutta nyt on tuo kotoa lähtö jälleen edessä.
Sitä vartenhan vanhemmat ovat lasten elämässä, että me luomme pohjaa ja valmistelemme lapsia omaan, itsenäiseen elämään. Jos mietin tuota vastuuta ja tehtävää, uskon että olemme luoneet hyvän pohjan. Ei ole epäilystäkään, ettei nuoremme pärjäisi – enemmänkin haasteet ovat meidän vanhempien päässä, jos jossain. Nyt pitää nauttia uudesta elämänvaiheesta, muutoksesta ja kaikesta hienosta, mitä nuoren elämässä on edessä.
