Suomen euroviisukevät on jälleen täällä. UMK 2026, eli Uuden Musiikin Kilpailu, huipentui viikonloppuna finaaliin, jossa Suomen edustajiksi Eurovision Song Contest -kilpailuun valittiin yllättäen mutta vakuuttavasti Linda Lampenius ja Pete Parkkonen kappaleellaan Liekinheitin.
Ja tiedätkö mitä? Minä, joka en ole aikuisiällä ollut mikään viisufani – olen taas ihan täysillä mukana.
En ollut viisufani vaan päinvastoin
Rehellisesti? Melkein 20 vuotta minua ärsytti koko viisuhössötys. Kun Lordi voitti vuonna 2006, se oli upeaa, ja enemmän. Mutta sen jälkeen tuntui, että joka kevät alkoi sama ralli: “Nyt Suomi voittaa!” – eikä osuttu edes lähelle. Jossain vaiheessa meni maku ja euroviisut tuntuivat liioitellulta, yliyrittämiseltä, vähän nololtakin. Kunnes sitten yhtenä keväänä tapahtui jotain tosi outoa.
Cha Cha Cha – hetki, joka muutti kaiken
Yhtäkkiä UMK:ssa oli kuulemma joku melkein paidaton tyyppi, vihreässä bolerossa, ja kappale joka kuulosti siltä, että joku oli sekoittanut teollisuuskonemusiikkia ja bilehuutoa samaan kattilaan. Kyseessä oli tietenkin Käärijä ja kappale Cha Cha Cha.
Uteliaisuuteni heräsi, vaikken ollut kuunnellut yhtäkään kisakappaletta tai kiinnostunut niistä. Ensimmäinen kuuntelukertani oli: “Mitähän v****a tämä on? Ei tästä voi kukaan oikeasti tykätä näin paljon.”
Toinen kuuntelukerta. Kolmas. Ja sitten huomasin jo itsekin hyräileväni ja hytkyväni.
Siitä alkoi meidän perheen euroviisuhuuma uudella tavalla. Yhtäkkiä UMK tai Euroviisut ei ollutkaan ärsyttävä spektaakkeli, vaan kevään odotettu kohokohta.
UMK 2026 – Linda Lampenius ja Pete Parkkonen yllättivät
Pari vuotta välissä on ollut pieniä pettymyksiä. Sellaista tunnetta, että “ihan hyvä, mutta ei ehkä riitä.” Erika on hyvä esiintyjä ja monet kappaleetkin hyviä, mutta Euroviisuissa mentiin mielestäni ihan yli ja ohi.
Tänä vuonna fiilis oli ensin sama, nopeasti kappaleiden pätkiä somessa arvioituani. Olin kuunnellut Liekinheitin-kappaletta etukäteen ehkä puoleen väliin ja totesin, ettei toimi tämäkään. Päätin antaa sille kuitenkin uuden mahdollisuuden itse UMK-finaalissa. Ja siinä lavalla tapahtui jotain.
Linda Lampeniuksen karisma ja Pete Parkkosen voima yhdistyivät tavalla, joka ei Spotifyssä kuunnellessa ollut itsestäänselvyys. Mutta lavalla se toimi. Siinä oli energiaa, draamaa, tunnetta – sellaista euroviisutaikaa, jota ei voi pakottaa. Ja yhtäkkiä huomasin ajattelevani: Olisiko tässä se seuraava suomalainen menestystarina?
Euroviisuhuumaa kotisohvalta ja yksi pieni erityismies
Kaikkein liikuttavinta ei silti ollut lavalla, vaan meidän olohuoneessa. Meidän 7-vuotias poika, erityislapsi hyppi taas tv:n edessä musiikin tahdissa niin villisti kuin vain voi. Musiikki on hänelle valtavan tärkeää. Se menee suoraan sydämeen, ilman analyysiä, ilman kyynisyyttä ja kaikki lajit uppoaa. Siinä ei ole väliä sillä, ettei hän osaa puhua tai ymmärrä kaikkia sanoja. Laulaa hän kyllä osaa – omalla kielellään. Kun lähetyksen musiikki ja juonto alkoi, hän oli jo menossa. Hyppien, hihkuen, nauraen – ihan täysillä mukana.
Ja ehkä siinä onkin euroviisujen ydin, eikä missään politiikassa, joka on aivan eri asia.
Miksi UMK ja Euroviisut koskettavat?
Kun mietin, miksi olen taas mukana tässä huumassa, vastaan itselleni näin:
- Se on yhteisöllisyyttä.
- Se on toivoa.
- Se on hetki, jolloin pieni maa uskaltaa unelmoida isosti.
- Se on kevään merkki.
- Se on musiikin voimaa.
Ja ehkä se on myös sitä, että elämässä saa innostua asioista, vaikka olisi joskus pyöritellyt silmiään.
Onko tässä Suomen seuraava euroviisumenestys?
En tiedä, miten Linda Lampenius ja Pete Parkkonen pärjäävät itse Euroviisuissa. Mutta tiedän tämän:
Tänä keväänä minulla on taas se tuttu tunne rinnassa – pieni toivo, innostus ja odotus. Ja olohuoneessa yksi pieni poika, joka ei mieti pisteitä – vaan tanssii kaikille.
Lopulta ole kyse voittamisesta, vaan siitä, että uskalletaan syttyä – yhdessä.
