Onko se myytti vai totuus – en tiedä. Mutta sen tiedän, että joka kerta kun palaan blondiksi, tuntuu kuin palaisin jotenkin itseeni.
Blondasin nimittäin hiukseni itse pitkästä aikaa. En “vähän sävyttänyt” tai “raidoittanut varovasti”, vaan kunnon projekti – sellainen, johon liittyy epäuskoa, sotkua ja hiljaista toivoa siitä, ettei lopputulos ole katastrofi niin, että sieltä täältä näkyy isoja laikkuja vanhaa juurikasvua.
Olen värjännyt hiuksiani koko elämäni teinistä asti, erityisesti blondannut. Olen luonnostani tosi vaalea, mutta iän myötä se tuttu lapsuuden vaalea on muuttunut… noh, sellaiseksi maantienharmaaksi, vaaleanruskeaksi kompromissiksi, joka ei oikein päätä mitä haluaa olla. Ja juurikasvu – se kyllä tietää ja tulee takaisin aina.
Viime vuosina olen käynyt välillä kampaajalla. Ja täytyy sanoa, että raidoituksella lopputulos on usein ollut kaunis, luonnollinen ja pehmeä, sellainen viileä jota aina toivon. Mutta sitten kun on tehty tasavärinen vaalennus… niin lopputulos on ollut enemmänkin keltainen tai jopa oranssi kuin se kirkas, kylmä blondi, jota haen. Tuntuu että se kylmä blondi väri tulkitaan aina vähän väärin sekin, kun en hae toiveillani hopeanharmaata – vaan puhtaan valkoista lähes.
Ja joka kerta olen ajatellut ainakinhan pikkiriikkisen: Tämän tekisin itse paremmin. Ja halvemmalla. (Olenko aina ollut oikeassa? No en välttämättä. Mutta ajatus on vahva.)
Minulla on sellainen vanhan liiton kokemus blondauksesta. Sellainen, jossa tiedetään, että oikeasti vaalea saadaan usein itse aikaan rohkein ottein ja vasta kahdella kierroksella. Ensin vaalennetaan, sitten uudestaan, ja ehkä vielä uudestaan. Tai käytetään kunnolla tehoaineita – niitä, joita ei enää oikein saa. En sano, että kaipaan ammoniakin käryä, mutta… sanotaanko näin, että joskus tehokkuus oli ihan omaa luokkaansa. Kampaamot eivät uskalla olla niin rohkeita kuin ihmiset itse, ja ymmärtäähän sen toisaalta.
Tällä kertaa elämä ei antanut tilaa kampaajalle budjetin muodossa, joten päätin tehdä sen itse. Juurikasvu oli kasvanut viime kesästä asti – melkein olkapäille. Eli ei mikään “pieni freesaus”, vaan ihan kunnon operaatio. Kaksi pakettia vaalennusainetta, peili, vähän epätoivoa ja paljon päättäväisyyttä.
Lopputulos?
Keltainen, hyvin vaalea. Mutta ei katastrofi.
Ja mikä tärkeintä – ei tarvinnut tehdä toista vaalennusta heti. Se on jo voitto. Olen päättänyt, että nyt saa olla hetken keltainen. Pääsiäinenkin on tulossa, joten ajoitus on oikeastaan täydellinen. Ja kunhan ehdin ostaa hopeashampoon, niin eiköhän se tästä vielä taittuisi siihen suuntaan, mihin pitää.
Mutta tiedätkö mitä? Nyt fiilis on hyvä, eikä olo ole niin vanha kuin tuon harmaan juurikasvun kanssa tähän asti.
Olen kokeillut elämäni aikana kaikenlaisia hiusvärejä: mustaa, punaista, jopa sinimustaa… Hetken ne ovat tuntuneet jännittäviltä, erilaisilta, ehkä vähän rohkeiltakin. Mutta en ole koskaan jaksanut hoitaa niitä pitkään. Punaisen hiusvärinkin pitäminen kirkkaana on yllättävän työlästä.
Blondi on minulle enemmän kuin hiusten väri – se on olotila. Ja ehkä juuri siksi palaan siihen aina uudelleen.
Blondina on aina hauskempaa. Ainakin minulle.
