Lapsen suusta totuuden kuulee – sanotaan. Niinhän se taitaa tiettyyn ikään saakka mennä. Muistatko itse, miten helppoa oli lapsena sanoa kuten asiat ovat – kysyä suoraan tai todeta maailma sellaiseksi kuin se näyttäytyy? Muistan muutamia hetkiä omasta lapsuudestani, kun jokin sanomani on saanut läsnä olevan aikuisen pysähtymään, ehkä nolostumisesta tai sitten nauramaan kovasti. En muista tosin, mitä olen noina hetkinä sanonut. Jossain kohtaa täysin estoitta suoraan puhuminen kuitenkin loppuu, olen sen todennut omienkin lasten kanssa.
Lapset ovat tässäkin asiassa erilaisia. Siinä missä meidän esikoinen kyseli ja ihmetteli aina pienempänä maailmaa enemmän kahden kesken, ei suoraan kenen tahansa läsnä ollessa, niin keskimmäisemme on antanut aina kaikkien ajatusten tulla ilmoille missä ja milloin vaan, kunnes kasvoi isommaksi. Tässä joitain muistoja näistä hetkistä.
5 kertaa kun lapseni sanoi asiat suoraan ja sai minut nolostumaan
- Olimme ruokakaupassa, jossa eräs isompi kokoinen myyjä järjesteli hyllyä ihan meidän lähellä. Lapseni kysyi ääneen: Äiti onko tolla tädillä maha vähän täynnä?! Sanoin hys – hiljaa, niin sitten hän vielä toisti isommin kysymyksen toiseen kertaan!
- Olimme vierailemassa anopin luona, ja jutustelimme niitä näitä kahvin merkeissä. Yhtäkkiä poikani kysyy ”äiti miksi sulla ei oo koskaan rahaa?”. Sitten koitin nolostuneena selitellä että eihän se niin ole, haluan vain elää säästeliäästi, tms.. mutta tämä ei tuntunut kelpaavan vastaukseksi pikku miehelle.
- Vierailulla omien (sijais)vanhempieni luona oltiin myös kahvittelemassa keittiön pöydän ääressä. Puhuttiin arjen asioista, kaupassa käynnistä – jostain, mitä kaupasta ehkä sai tarjouksesta juuri silloin. Poikani totesi yhtäkkiä. ”Tiedän mitä ainakin iskä ostaisi heti kaupasta!! No kaljaa!!” Sitten nolostuneena yritän selittää, että eihän iskä nyt aina ole kaljaa ostamassa, jos koskaan edes.
- Tuttaviemme luona kylässä puhuttiin jotakin rahasta, en muista mitä – mutta poikani totesi yhtäkkiä että ”Äiti miksi oot vienyt mun rahat? Miksi sun aina pitää lainata mun rahoja etkä maksa takaisin.” Kyse oli muutamista euroista, mutta poika antoi olettaa jotain ihan muuta ja takeltelin siinä selityksiä sitten.
- Ruokakaupassa käynteihin liittyy moniakin muistoja pienistä hetkistä, jolloin joku lapseni sanominen on saanut minut nolostumaan. Jossain kohtaa muistan miettineeni, pitäisikö mennä vaan yksin kauppaan jatkossa, koska ne suorat kommentit ihmisistä pelottivat jo etukäteen. Näitä on ollut paljon: ”Miksi toi pappa kävelee noin?”, ”Miksi tolla on noin nälkä (ostaa paljon ruokaa)”, ”Kato toi ostaa kaljaa!”,”Miksi toi täti hymyili mulle näin..”.
Näitäkin kommelluksia on kiva muistella jälkikäteen, vaikka ne aikanaan olivatkin noloja hetkiä. Lapsen suusta totuuden kuulee useinkin, ja välillä totuus kirpaisee.
