Nappaa tästä kesäruno ystävälle ja onnitteluihin.
Kesä on kuin perhon lento.
Kaunis, lyhyt ja hennon hento.
Aika kuluu mutta muistot jää,
ne rikastuttavat elämää.
Ota hyvä mieli auringosta,
onnen korsi heinikosta.
Nosta ilonpilke silmäkulmaan;
löytyy ratkaisukin joka pulmaan.
Poutapilven hattaroita, niityllä päivänkakkaroita.
Pienten pääskysten liverrystä, laineilla kesän kimmellystä.
Tuoksua metsämansikan ja rauhaa maalaismaiseman.
Sadesäällä, hyvällä päällä, iloinen kieli, huoleton mieli.
Tästä se alkaa aika oma, nyt kun on jo kesäloma.
Kun kesällä kedolle seljälleen käy,
siellä unelmat ja haaveet itää.
Siellä elämään särmää ja säihkettä saa,
siitä päivittäin nauttia pitää.
Eino Leinon kesä runot
Minä avaan syömeni selälleen ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen ja joka marjan maistaa.
–
Oli kesiä ennenkin mulla, suvi-aikoja suuriakin,
mut kukat ne umppuunsa kuoli, nuput nuoret kyynelihin.
Nyt aukee ne kaikki, kaikki!
Maa kukkii ja rehoittaa,
maakerrat kertojen päällä päivän paistetta uhoaa.
Nyt kukkii ne kaikki, kaikki,
kesät entiset kilpaa vaan:
tuolla yks terälehtiä tekee,
täällä toinen jo marjojaan.
Tule, tyttöni, laulujen lehtoon!
Alla virpien vilpasta on.
Siellä tiedän mä pehmeän turpeen
ja mairehen marikon.
Syö, tyttöni, poimi, poimi!
Kesän aika niin kerkeä on.
Mut elä myös suutu,
jos suuhus satut saamaankin raakilon.
Meill’ on niin kiire, niin kiire!
Emme ehdi me vuottamaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meillä yksi on vuosi vaan.
Ja yksi on vuodessa kesä.
Ikä ihmisen lyhkänen on:
päivä yks kun lehteä tekee,
jo toinen on marjaton.
–
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen,
nyt kypsyvät unelmat ja toivot ja tou’ot muut.
Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
–
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
työn on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhoutuu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.
